Let It Snow

Alkusyksystä puhuttiin siitä, kuinka harmillista on, että etelään ei tule nykyisin talvea ollenkaan. Taisin olla hyvinkin samaa mieltä vielä tuolloin. Nyt kun talvi tuli tännekin muutamaksi päiväksi, saatan olla jopa sitä mieltä, että vähemmälläkin lumella täällä pärjättäisiin. Liikenne on ollut kaaoksessa muutamia päiviä ja keskustassa sekä vähänkin vilkkaammin liikennöidyillä alueilla lumi ei kuitenkaan ole pysynyt lumena, vaan maassa on hillittömiä, harmaita loskavuoria. Keskustassa joutuu katsomaan lähinnä omiin jalkoihinsa, ettei astuisi 10cm syviin rapakoihin tai liukastuisi bussin alle. Lisäksi ennestäänkin sekavat katutyöt ja muutokset menevät täysin käsittämättömiksi kadonneiden suojateiden ja lumiesteiden vuoksi.

Olen myös onnistunut tekemään lähempää tuttavuutta sekä Espoon että Helsingin lumisen maaperän kanssa yhteensä jo neljä kertaa. Päivystysjonoista päätellen moni muukin on aloittanut saman harrastuksen.

Väistämättä maantaina tuli mieleen amerikkalainen tapa pitää yleinen vapaapäivä, jos joskus harvoin sattuu satamaan lunta. Ehkä tulevaisuudessä Helsingissäkin aletaan toimia samoin. Jotenkin vain kaupunki ja ihmiset vaikuttivat olevan aivan ymmällään ja sekaisin.

Mutta on lumessa silti jotakin taianomaista ja ihanaa. Varsinkin sunnuntaina oli mahtavaa katsella kertyvää lumipeitettä turvallisesti sisältä. Maanantainakin kaikkialla oli vielä oikein kaunista. Lisäksi huomasin, että lumi pehmentää ihanasti liikenteen ääniä ja esimerkiksi junat kulkevat hiljaisesti ja pehmeästi. Silloin kun kulkevat.

Humming bird

Kun viettää päivästä reilun tunnin junassa tai bussissa, tulee nähtyä aika mielenkiintoisia ihmisiä ja paljon. Ajoittain tämä ei ole mukavaa, muutaman kerran olen vaihtanut junavaunua eritteiden hajuisten kanssamatkustajien tai omituisten huutelijoiden vuoksi. Tänään kuitenkin tulin aidosti hyvälle mielelle seuratessani lapsen ja hänen isoäitinsä keskusteluja. Välillä tunnen kyllä itseni kamalaksi tunkeilijaksi, kun kuuntelen toisten juttuja, mutta eihän sitä oikein muutakaan voi, jos i pod on jäänyt kotiin tai haluaa välillä lepuuttaa korvia.
Joka tapauksessa aurinko paistoi todella kauniisti ikkunasta sisään ja poika ja isoäiti juttelivat mukavasti niin kuin vain voi kaksi aikalailla erilaisiin maailmoihin syntynyttä jutella.

Poika kuunteli hyvin vakavana, kun isoäiti kertoili että junissa oli 40-luvulla puiset penkit. Ja ei, ei niissä ollut oksia, vastasi isoäiti pojan välikysymykseen. Sitten isoäiti kertoi kuinka ennen ihmiset osasivat käyttäytyä eivätkä sotkeneet julkisia paikkoja. Seurasi pitkä selonteko isoäidin mielipiteistä yleisten tilojen "koristuksista" ja lopuksi hän lisäsi, että asialla eivät olekaan mitkään pikkupojat. Tähän poika vastasi melkein kuiskaten. " Ei niin, vaan se nuoriso"

Muutenkin keskustelussa tuli ilmi joitakin hyvin hellyttäviä piirteitä. Poika kauhistutti isoäitiä pyytämällä seuraavan päivän eväiksi kouluun sipsipussia ja hampurilaisateriaa. Mutta pyytäessään isoäitiä keilaamaan ja isoäidin mietiskellessä, että keilahallissa sanottaisiin varmasti että tämä ei ole mummoille, poika korjasi: " Ei, kyllä se on kaikille tarkoitettu".
En tiedä miksi, mutta jostakin syystä tulin tästä keskustelusta hyvälle mielelle.

Eilen junassa taas vaunussa oli musiikkia kuunteleva poika, joka ääneen kuiskaili ilmeisesti melko vihaisen biisin sanoja. Poika sai melko vihaisia katseita ja useimmat etsivät omat nappikuulokkeensa korville, minäkin. Pari tuntia myöhemmin lähikaupan kassalla huomasin kuitenkin hyräilevän vain omissa korvissa soivaani kappaletta, väliin tosin tokaisin, että "pankille". On helppo unohtaa, että muut eivät kuulekaan samaa musiikkia.

Tänään oli omalla tavallaan kaunis päivä. Sellainen hiljainen ja viileä, jossa alkutalven niukka auringonvalo näytti kauniilta. Myös puut ovat kauniita, vaikka lehdet ovatkin jo tippuneet. Tässä hieman todistusaineistoa.