"Helsinki, I think this is the beginning of a beautiful friendship."

Viimeisen viikon aikana olen käyskennellyt kaupungilla ja katsonut, kun turistit valokuvaavat meille niin tavanomaisia asioita, kuten IKEA-bussia, mainosjulisteita, Kiasman edessä olevaa veistosta, kukkaistutuksia ja raitiovaunuja. Itse varmasti otan matkoilla kuvia juuri vastaavista kohteista, ovathan ne niin hienoja ja erikoisia. Oikeastaan olisi hieman sääli asua maailman kauneimmassa kaupungissa, mikä se nyt kenenkin mielestä sattuu olemaan, silloinhan kaiken kauniiin ja erikoisen ottaisi itsestään selvyytenä, eikä sitä välttämättä edes näkisi.

Eilinen Taiteiden yö oli loistava tapa sanoa hyvästit Helsingille. Aloitin päivän käymällä katsomassa taidemuseo Tennispalatsin näyttelyn Suuntana surrealismi. Nautin näkemästäni hyvin paljon, ilmaiseksi. (Taidemuseoon on ilmainen sisäänpääsy perjantaisin klo 11-16.) Yksi loman hyvistä puolista on, että ehtii nauttimaan kaupungista arkisinkin päiväsaikaan, työssä käydessä tämäkin näyttely olisi saattanut jäädä käymättä ilman ilmaisen sisäänpääsyn houkutusta ja helppoutta. Mutta ehdottomasti olisin näin jälkikäteen arvioiden voinut myös maksaa näyttelystä. Hieno kokoelma kauniisti ja selkeästi esillä ja lisäksi näyttelyn laajuus oli juuri sopiva, että jokaisen työn oikeasti jaksoi katsella ja ihmetellä. Monesti suurien museoiden laajuus on uuvuttava ja paljon kiinnostavaa jää näkemättä pelkästään aivojen, silmien ja jalkojen väsymisen vuoksi. Esimerkkinä muun muassa Pariisin Louvre ja New Yorkin American Museum of Natural History, jotka toki ovat vaikuttavia ja upeita kokemuksia, mutta niiden kiertämiseen taitaisi tarvita viikon per museo.

Illan aikana kävin vihdoinkin myös Talvipuutarhassa, kaunista. Auringon laskiessa kilistelimme ystäväni kanssa suomalaista "shampanjaa" (juu, pussilonkeroa) Koffin puistossa nauttien kesän viimeisestä piknikistä. Kävimme tietenkin katsomassa leijailevat fisut monen tuhannen muun ihmisen kanssa. Ilta päättyi Korjaamolle, jossa Damn Seagulls ja Jaakko&Jay soittivat täydellisen päätöksen hauskalle ja niin taiteelliselle päivälle ja illalle.

Tällä kertaa muutan Helsingistä hyvillä mielin, hieman haikeinkin. Ehkäpä joskus tohtori palaa kaupunkiin.

It´s going to be a bumpy ride!

Azkabanin vangissa Harry Potter ajelee paikallisella yöbussilla. Vuoden verran Helsingin N-busseilla ajelleena voisin vaikka vannoa, että meno yltää usein ainakin melkein samalle tasolle kuin velhomaailmassa.

Tajusin eräänä päivänä, että en ole tainnutkaan kertoa yhtään yöbussikokemustani, ehkäpä seuraavan aamun tunnelma ei ole yleensä innostanut kirjoittelemaan.

Olen asunut nuoruuteni kaupungissa, jossa viimeinen bussi keskustasta lähtee kello 02.00. Siispä olen aidosti iloinen HKL:n panostuksesta baareista ryömivään joukkioon, joka kello 04.00 on vihdoin tajunnut että there´s no place like home. Viimeisillä voimillaan tämä joukkio muodostaa vellovia jonoja rautatieaseman molemmille puolille. Ohittelijat saavat yleensä hyvinkin jämäkän passituksen jonon perälle, tässä vaiheessa kun jonossa ohittelijat eivät ole niitä iäkkäämpiä rouvashenkilöitä, jotka päiväsaikaan saavat rauhassa nauttia etuilemisen etuoikeudesta. Jonon etupäässä olijat pääsevät nauttimaan istuinpaikasta, tosin tähän liittyy huomattava ja salakavala vaara: nukahtaminen. Loput saavat taistella kaikkien neljän raajan avulla pystyssä pysymisestä, jota hankaloittavat bussin liikkeiden lisäksi pikkuaivojen tilapäisesti huonontunut toiminta.

Kuskille maksaessa ainakin osa normaalia kausikorttia käyttävistä yleensä yllättyy, kun kortti ei kelpaakaan ja pitää kaivella ne viimeiset narikkakolikot taskuista. Minullekin tämä kävi viime syksynä. Silti yöbussi on loppujen lopuksi mukavan edullinen ja bussia ei tarvitse odotella kauempaa kuin päivisinkään.

Yöbussissa on tunnelmaa. Ihmiset juttelevat ja huutelevat toisilleen. Joku itkee kännykkään ja toinen huutelee luuriin minne kaverit jäi. Viimeiset (ja parhaat) iskurepliikit kuulee yöbussissa. Jollakin on mukana aina niin herkullisesti tuoksuva mäkkärin eväspussi.

Itse olen ottanut yöbussissa näitä surullisen kuuluisia unia useitakin kertoja. Unet ovat kyllä olleet aina jotenkin erityisen makeat, miksiköhän nukahtaminen tuntuu ihanimmalta juuri silloin, kun se ei oikeastaan olisi sopivaa, yöbussien lisäksi muun muassa elokuvat ovat näitä tilanteita. Kerran matkasimme seuralaiseni kanssa höyhensaarilla niin rattoisasti, että heräsimme vasta määränpäätä seuraavassa lähiössä ystävällisen kanssamatkustajan olallekoputukseen. " Hei, me ollaan jo Kannelmäessä"
Kerran minut pelasti samalta kohtalolta teinityttöjen kirkuminen, yhdelle tytölle oli mäkkärin herkkupussi ollut liikaa ja tämä levisi puoliksi käytettynä bussin lattialle.

Muutaman kerran olen pysynyt itse hereillä nostellessani vieressä pilkkivää kanssamatkustajaa sylistäni istumaan. Ja olen minä muutaman kerran ollut myös tarpeeksi virkeä pysyäkseni hereillä myös omin avuin ilman ponnistuksia.

Ennen muuttoani ajattelin, että ajelen sitten öisin taksilla kotiin jos on tarvetta. Yhtään kertaa en ole tätä tainnut tehdä. Kyllä se yöbussi on vain niin kiva.

Long Kiss Goodnight, Helsinki.

Tässä kuussa lomailen ja sanon pitkiä jäähyväisiä Helsingille. Ajelen vapaasti pyöräteillä kun vielä voin, nautin meren läheisyydestä ja pääkaupungin tunnelmasta. Kuun lopussa tohtorin on nimittäin aika katsastaa jälleen uutta kaupunkia, Tamperetta. Eiköhän kosken kohinaa kuunnellessa ja mustaa makkaraa mutustaessa ja tehtaiden höyryjä katsellessa kuitenkin jotakin kirjoitettavaa ilmene, joten tämä blogi saa jatkua samalla otsikolla ja kaupunkitarinoilla myös syksyn aikana.


Tampereelle olen tehnyt tähän mennessä vain lyhyitä vierailuja, mutta näiden pohjalta minulla on jo jonkinlainen käsitys tulevasta kotikaupungistani. Ensimmäisenä tulevat mieleen kauniit maisemat ja heti toisena pyöräilyn silkka mahdottomuus keskusta-alueella. Tampereelta löytyy joka korttelista ainakin yksi teatteri ja puolella ihmisistä on musta bändipaita ja niittivyö. Minulla ei.

Jatkossa siis opettelen sanomaan moro ja morjens, jätän pyörän kotiin ja aloitan korkean paikan juoksuharjoittelun Pyynikillä.

Siihen asti kuitenkin vielä ihana loppukesäinen Helsinki ja pyöräilyä keskuspuiston läpi stadikalle, istuskelua Esplanadin puistossa, iloisia iltoja keskustassa ja ehkäpä vielä vierailu oopperaan.

Lainehtivia kusilaareja, lasittuneita katseita.

Viime viikonlopun lauantaina olin viettämässä Pitkää Kuumaa Kesää Suvilahdessa järjestetyillä festareilla. Seurana minulla oli Itävallasta kotoisin oleva tuttavani, pitihän sitä päästä näyttämään suomalaista kesän viettoa ja festarointia.

Alkupäivä kuluikin oikein tunnelmallisesti auringosta ja siideristä sekä oluesta nauttien ja pienellä nurmikkoalueella istuskellen. Myös suurin osa esiintyjistä oli erinomaista kuunneltavaa ja oletettua monipuolisemmin valittuja. Alueena Suvilahden karu teollisuusmaisema ja hieman ränsistyneet tiilitalot loivat oikeastaan mukavaa tunnelmaa rokkenrollin kuuntelemiseen. Ehdin jopa kehaista kaverilleni omaa ideaani festareille tulemisesta.

Sitten taivaalle alkoi kasaantua tummia pilviä ja festarialue täyttyä oluen ja ehkäpä myös musiikin ystävistä. Anniskelualueen rautakalterit rajasivat lasittunein katsein musiikkia kuuntelevat ja horjuvin askelein myyntipisteen jonoille rientävät ihmiset. Jonossa minulla oli kunnia tavata nuori mies, jolta kuulin elämäni hauskimman iskulauseen: " Minä olen kyborgi, ja pystyn laskemaan todennäköisyyden sille, että te olette kauneimmat naiset täällä."
Samalla todennäköisyys sille, että uuteen mekkooni oli ilmestyä tupakan polttama reikä, läheni uhkaavasti sataa prosenttia, joten lähempi tuttavuus ja kyborgin laskema todennäisyys jäi kyllä tällä kertaa selvittämättä.
Olin iloinen, että kaverini ei ehkä poiminut ihan kaikkea ympäröivästä puheensorinasta.

Muutamien oluiden jälkeen päivällä niin siistit bajamajat olivat myös illemmalla hieman hankalammin saavutettavissa. Päästäkseen ylimääräisestä nestelastista eroon, piti kahlata ylitulvineen pisoaarin täyttämän lammikon läpi. Mutta sitä näkyä tuskin on tarpeellista enempää kuvailla.

Festarit olivat siis elämys, sekä minulle että kaverilleni. Elämys oli varmasti rokkaava ja muutaman suomalaisen bändin musiikki pääsee jatkossa hänenkin levylautaselleen, mutta pienen pieni epäilys minulle jäi, josko hän uskaltautuu jatkossa suomalaiseen festarielämöintiin.

Oli myös jälleen kerran huvittavaa huomata itsestään minun mielestäni hyvin suomalainen piirre; kollektiivinen häpeä (ja toisin päin myös se kuuluisa voiton riemu). Kertaalleen jopa pyysin anteeksi sitä, että tämä vain on meidän suomalaisten tapa pitää hauskaa, nauttia ulkoilmasta ja rokata.


Ja kuvassa the Sounds naapurimaasta soittaa ja nostattaa tunnelmaa. Nyrkit heilumaan, rock.

Miljoona, miljoona, miljoona ruusua.

Koska kummastelun aiheita kaupungista on löytynyt vuoden mittaan yhä vähemmän ja vähemmän, esittelen taas jotakin kaunista ja hienoa Helsingistä. Arkisen työmatkani varrelta löytyi kauniissa kukkaloistossa oleva Alppiruusupuisto. Muistan ihmetelleeni outoja kasveja jo viime syksyllä lenkkeillessäni lähimaastossa, mutta enpä olisi arvannut, että kesäkuussa niistä tulee näin kauniita.

Kiehtovaa on kauniin mäntymetsän ja kukkaloiston sekoittuminen, melkein tulee mieleen satukirjojen kuvitetut metsät ja puun takaa voisi olettaa näkevänsä punahilkan keräilemässä kukkia.

Muutaman päivän ajan on ollut mukavaa katsella myös kesään vihdoinkin heräilevää Helsinkiä. Siihen kuuluvat paidattomat miehet lähijunassa sandaalisukkineen, musiikki kaduilla, ihmisten äärimmilleen täyttämät puistot ja terassit sekä yllättävän usein myös hymyt ja muutama sananen, tuntemattomallekin.

Kylläpä kuulostaa ruusuiselta. Mutta siltä myös näyttää:

Ruoho on vihreämpää Atlantin toisella puolella.

Vai onko sittenkään? New Yorkin vierailu on ikävä kyllä tältä erää päättynyt ja tästedes en enää mainitse Helsinkiä ja suurkaupunkia samassa lauseessa, ainakaan vähään aikaan. Yksi niistä asioista, jotka kuitenkin näitä kahta kaupunkia yhdistävät, sattui myös olemaan minulle yksi elämyksellisimpiä paikoista New Yorkin matkallani. Molemmista kaupungeista löytyy Central Park, Keskuspuisto.

New Yorkin keskuspuisto taitaa olla vertaansa vailla, mutta melko hyvä vastine löytyikin yllättäen myös aivan kotini nurkilta. Olen kuullut Keskuspuistosta ja tiennyt suurin piirtein minne se sijoittuu, mutta vasta sunnuntaina tulin tutustuneeksi tähän metsään keskellä kaupunkia pyöräillessäni sen läpi täpötäydelle uimastadionille. Helsingin puistossa tuoksui sammaleinen ja saniaisten peittämä metsä, maustettuna ajoittaisilla kanankakan lemahduksilla ohittaessani ihmisten vuokrapuutarhoja. Hot Dogien ja Prezeleiden tuoksua en pettymyksekseni havainnut. Kauniiden luonnonmaisemien lisäksi pääsin ihailemaan
ikääntyneiden kasvimaan laittajien paidattomia ylävartaloita ja muutamia ratsastajia reiteillään. Keskuspuisto vaikuttaa olevan melko paljolti luonnon tilassa ja osa poluista on muokkautunut ihmisten käyttäminä. Central Park taas ymmärtämäni mukaan on järviä myöten keinotekoinen, toki erittäin kauniisti ja huolella istutettu ja muokattu.
Helsingin keskuspuisto eroaa siis melko paljonkin Atlantin takaisesta vastineestaan, mutta tuntui ihan mukavan kotoiselta ja ainakin tämän kesän ajan saa toimia Central Parkin korvikkeena ikävän yllättäessä.

Central Parkia ja Keskuspuistoa yhdistävät kuitenkin ainakin lenkkeilijät ja muiden urheilulajien harrastajat. Lisäksi molemmat toimivat tärkeänä lepopaikkana kaupungin keskellä, oli kyse sitten suuremmasta tai pienemmästä kaupungista.

Kumpi puisto sitten jää muistoihini vihreämpänä, siihen en osaa vielä vastausta antaa.







Lopuksi vielä sitaatti Paul Simonin ja Art Garfunkelin esittämästä laulusta A Heart In New York. Tämäkin laulu soitettiin Central Parkissa vuonna 1981.

"New York - to that tall skyline I come
Flyin´ in from London to your door.
New York - lookin´ down on Central Park
Where they say you should not wander after dark.

New York - like a scene from all those movies.
But you´re real enough to me
For there´s a heart
A heart that lives in New York"

(Benny Gallagher and Graham Lyle)

En hiihtänyt jään yli Seurasaareen.

Vaan otin kevään ensimmäistä kertaa alleni talven aikana varastossa pölyttyneen, lattearenkaisen pyöräni ja lähdin tutkiskelemaan kevään ja kesän tuloa Helsingissä. Halusin käydä meren rannalla ja tutkiskella maisemia, joissa ei niin usein ole tullut liikuttua.

Ajelin tulevan vapun kunniaksi Munkkiniemen lävitse Seurasaarea kohti ja matkalla ihailin upeita taloja rantamaisemissa. En ollut edes tiennyt, miten kaunista maisemaa ja viihtyisää tuolla olisi. Seurasaareen tykästyin myös kovasti. Viimeisestä käynnistä saarella onkin jo aikaa lähes 8 vuotta ja tuntui kuin olisin ollut tuolla ensimmäistä kertaa. Ehkäpä hieman hataran muistikuvani paikasta edellisellä vierailulla selittää tuolloin käynnissä olleet fuksiaiset ja pimenevä syksyilta.

Retkellä bongailin kesän merkkejä: Ihmiset ajoivat autolla ikkunat auki. Nurmikoille ja kallioille oli ilmestynyt makoilevia ihmisiä, jotkut paistattelivat auringossa ja toiset vaikuttivat nauttivan syvemmästäkin unesta. Melkein kaikki vastaantulijat söivät jäätelöä. Näin ensimmäiset varvasssandaalit. Joku grillasi, ja se tuoksui aika hyvältä. Ihmiset vaikuttivat kiireettömiltä ja viettivät aikaa ulkona muutenkin kuin vain eteenpäin kiiruhtaen.

Luonnossa näkemiäni kesän merkkejä on mahdollista etsiskellä alla olevista kuvista. Viimeiset kuvat muistuttavat siitä, että vaikka on ilo kuunnella linnun laulua ja katsella kauniita maisemia, löytyy päätä kääntämällä kuitenkin muistutus kaupunkimaisemmasta ympäristöstä ja linnunlauluakin säestää tasainen humina useammalta väylältä.

Pyöräily oli ehdottomasti hyvä keino tutustua Helsingin minulle uusiin puoliin. Ehkäpä kesän mittaan tällaisia retkiä tulee tehtyä enemmän ja pidemmällekin.

Ja hiihtämisestä vielä. Kyllä täällä olisi tänä talvena päässyt hyvin hiihtämään ja ehkäpä myös Seurasaareen. Sukset kuitenkin jäivät epäilevän asenteeni vuoksi pohjoisemmaksi muutamaankin otteeseen. Ehkäpä joku toinen talvi, nyt tulee kesä.

Ja mä vien sut Talvipuutarhaan.

Kuten olen jo useampia kertoja hehkuttanut, yksi Helsinkiin muuttamisen hyviä puolia ovat olleet kaikki lukuisat nähtävyydet ja loistava kulttuuritarjonta. Kuitenkin harmittavan usein ja hyvin helposti kotikaupunkiturismi jää rauhallisen koti-illan jalkoihin. Välillä onneksi tulee ryhdistäydyttyä ja toteutettua pitkään päässä muhineita kaupunkiretkiä. Hyvä esimerkki tästä on viime sunnuntainen retki Kasvitieteellisen puutarhaan.

Eläydyn usein voimakkaasti lauluihin, elokuviin, hyviin tv-sarjoihin ja kirjoihin. Usein minulle käykin niin, että on pakko päästä käymään paikoissa, joita mainitaan edellä mainituissa lähteissä. Tämä puutarhakäynti oli tästä ominaisuudesta hyvä esimerkki. (Talvipuutarhaan-Scandinavian Music Group)

Tulenkin luultavasti olemaan pulassa reilun kuukauden päästä New Yorkissa kaikkien elokuvista tuttujen paikkojen kanssa.

Joka tapauksessa, kasvihuoneilla oli hienoa. Ulkona paistava aurinko, vihreä ympäristö ja trooppinen ilma tekivät hyvää kesää kovasti odottavalle. Palmuhuone erityisesti oli hieno elämys, jopa niin hieno, että unohdin kokonaan ottaa siitä kuvia. Huoneeseen astuessa tuli samanlainen olo, kuin astuisi Suomen talvisesta ilmasta ja ilmastoidusta lentokoneesta keskelle lämmintä kesää ja kosteaa ilmaa.

Nyt sitten mietiskelemään seuraavaa elämystä. Ehkäpä suuntaan jonnekin korkealle.

Teenage Mutant Ninja Rabbits

Lueskelin tänä aamuna sunnuntain lehdestä juttua citykaneista rauhallisissa tunnelmissa teestä ja sämpylöistä nautiskellen. Jutussa kerrottiin muun muassa saalistajafreteistä, jotka pelottelevat kaneja koloistaan näiden ulkopuolella odottaviin pyydyksiin. Lisäksi oli kuva kanien järsimästä männyn rungosta ja tämän yhteydessä mainittiin siitä, kuinka kaneille kelpaa ruoaksi melkein mikä tahansa. (Toistaiseksi kuitenkin puhutaan varmasti kasvillisuudesta).

Iltapäiväkävelylläni aamupala teki vatsassani muutaman ylimääräisen pyörähdyksen. Kuinkahan isoja yksilöitä näistä citykaneista on Helsingin luonnossa tai jopa viemäreissä jalostunut?
Annetaan kuvien kertoa loput tästä hivenen mielikuvituksellisesta päättelyketjustani.

Fear is the path to the dark side

Helsingin Sanomissa oli muutama päivä sitten juttu siitä, mikä kaupunkilaisia pelottaa ja pelottaako heitä ylipäätään liikkua Helsingissä. Vastauksia oli monenlaisia. Olin itse miettinyt asiaa jo jonkin aikaa ja jo se, että aiheesta oli joku päättänyt tehdä jutun, kertoo etten suinkaan ole ainoa jota joskus pelottaa.

Pelkään välillä tulla yksin pimeällä tai myöhään kotiin. Pelkään etten kohtaakaan yhtään muita ihmisiä pimeällä reitillä, toisaalta taas pelkään että joku tulee. Ja se ehkä onkin järkevämpi pelko, koska pelkkää pimeää harvemmin kannattaa tämän ikäisenä pelätä.
Kerran kävellessäni taas alkuillasta kotiin käveli suhteellisen vilkkaalla tiellä vastaan mies, joka huusi jälkeeni "älä minua pelkää, ei minua tarvitse pelätä" (sammaltaen, tietenkin). Huvittavaa tilanteessa oli, että tuolloin en kerrankaan pelännyt, oikaisin vain vähän suojatieltä reittiäni, että pääsen nopeammin kotiin (hurja ajansäästö!) ja minulla on muutenkin tapana kävellä usein melko nopeasti.
Mutta ehkäpä käyttäytymiseni vaikutti miehestä pelokkaalta. On surullista, että ottaen huomioon mitä kaikkea maailmassa tapahtuu, meidän on välillä pakkokin pelätä hieman toisia ihmisiä tai ainakin oltava varuillaan. Ja vaikka en miestä pelännytkään, tuli minulle aika kiire tuon huutelun jälkeen. Sehän vasta pelottavaa onkin, jos jonkun tarvitsee erikseen kertoa, ettei häntä tarvitse pelätä.

Pelkään töissäkin. Pelkään etten osaa työtäni ja teen virheitä. Pelkään mahdollista ensimmäistä elvytystä, mahdollisia väkivaltatilanteita tai sitä että kyynistyn ja väsyn.
Onneksi päivän mittaan pelot on helppo ohittaa, koska touhua riittää aivastuksia väistellessä ja hienoja lausuntoja kirjoittaessa. Lisäksi verenpaineita mitatessa huomaa, että potilaita pelottaa ehkä kuitenkin vähän enemmän kuin lääkäriä.

Mestari Yoda on varmasti oikeassa, mutta tietty määrä pelkoa pitää meidät hengissä. Sitä ei saa vain olla liikaa, koska kotiinkin on päästävä. Oli pimeää tai ei.

Minusta tulee isona ihan oikea lääkäri

Siirtyminen opiskelijaelämästä kokopäiväseen työelämään on ollut yllättävän rankka. Ehdin opiskella ja viettää opiskelijaelämää vapauksineen kuitenkin aika monta vuotta. Lisäksi välillä oman työn arki on päässyt yllättämään, ajoittain iloisesti ja ajoittain aiheuttanut turhautumista, hampaiden kiristelyä ja ärtymystä.

Itsestään selväähän on, että töihin pitää joka aamu lähteä. Ei voi vain päättää käyttää hyväkseen työelämän vapautta, koska sitä ei ole, (vertaa akateeminen vapaus). Lisäksi vapaa-aika kutistuu arkipäivinä hyvin pieneksi ja sekin kuluu harmittavan usein huokaillessa raskasta työpäivää.
Ehkäpä kaikkeen tottuu. Ja ainakin vapaa-aika on selkeästi vapaata, koska tentit ovat jääneet pois.

Syksyllä huomasin kaukoliikenteen matkoilla ilmoittavani konduktöörille: "yksi aikuinen Tampereelle, kiitos". Paino sanalla aikuinen. Vasta jälkeenpäin tajusin, että ei sitä tarvitse erikseen ilmoittaa, että on aikuinen, vaikka opiskelijan tulikin ilmaista sellaisen etuuden omaavansa. Kaikki tavalliset liput kun ovat aikuisten lippuja. Lisäksi yksinäisen lippuparan esittäminen konduktöörille tuntuu oudolta. Melkein tekee mieli laittaa aina edes ajokortti kaveriksi.

Lääkärin ammatti oli toiveammattini melko pitkään. Ja on kyllä edelleenkin kaikesta huolimatta. Siitä on kuitenkin tullut paljon arkisempaa kuin ennen opiskeluja kuvittelin. Katselin televisiosta lähes kaikkia lääkärisarjoja, mukaan luettuna tämän blogin nimisarjaa. Ja vaikka kyseinen sarja ei kuulukaan kovinkaan mestarillisten sarjojen joukkoon ja sisältää hyvinkin kyseenalaista ja imelää materiaalia, on sekin varmasti osaltaan ollut luomassa odotuksiani lääkärin työstä. (Viisas ja rohkea, itsenäinen nainen pelastaa tuppukylän ennakkoluuloiset asukkaat+kaupan päälle intiaaniheimon jos jonkinlaisesta pulasta ja saa vielä kaupan päälle suloiset lapset ja paidattoman miehen.)

Eräänä päivänä vaihtaessani likaantunutta työtakkia huomasin, etten sullokaan pyykkipussiin verestä ja hiestä likaantunutta sankarillista työnosoitusta, vaan lounastunnilla tomaattikastikkeeseen sotkeutunutta, pakkasilmojen sähköistyttämää valkoista vaatekappaletta.













http://www.transparencynow.com/drimage.htm

It Keeps You Running

Minusta on tullut 5 kuukauden aikana kiireinen eteläsuomalainen. Ennen ajattelin aikaa lähinnä 15-20 minuutin pätkissä, ehkä satunnaisesti 5-10minuutilla saattoi olla merkitystä. Nykyisin 1 minuutti tai 3 minuuttia on jo merkitsevä aikayksikkö. Kotipaikkakunnalla mikään bussin aikataulu ei esimerkiksi pelaa "epätasaisilla" luvuilla, kuten 16.47, perässä on aina joko 0 tai 5.

Lisäksi kuntoni kasvaa aivan huomaamatta juostessani pitkiäkin matkoja junalle tai bussille päivittäin. Tämän juoksentelun vuoksi olen lisäksi alkanut joutua melko noloihin tilanteisiin. Kerran meinasin kaataa nuoren miehen juostessani kulman takaa bussille, tajusin onneksi huikata anteeksi pyynnön muutamien metrien päästä. Elielin aukiolla olen kompastunut keskellle ruskeaa lumipenkkaa ja tänään kenenkään näkemättä tein melkoisen ilmalennon syrjäisemmällä metsäpolulla. Ensimmäisenä ajatuksena oli: huh mitään ei murtunut. Puoli sekuntia tämän jälkeen mieleen tuli kuitenkin toinen kauhistuttava mahdollisuus: entäs jos kaaduin koiran kakkaan. Kauhistuttava ajatus kyllä, mutta ehkäpä helpommin korjattavissa kuin mahdolliset muut fyysiset vammat. Ja jos jotakin jäi jännittämään tämän tarinan lopputulos, niin en kaatunut koirankakkaan ja kyllä, ehdin bussiin.

Minusta on tullut myös hyvin kärsimätön liikennevälineiden odottelija. Ennen 10 minuutin odotus oli minusta ihan kohtuullinen. Nyt 4 minuuttiakin tuntuu välillä pitkältä. Kyllähän niitä busseja ja junia tulee, mutta odottaminen on vain niin ankeaa, varsinkin jos tietää menettävänstä 15 minuuttia kallista vapaa-aikaa.

Kiirehtiminen on typerää ja stressaavaa, varsinkin silloin kun ei ole edes myöhässä muusta kuin kotona oleilusta.
But I´m always on the run. Kuten Lennykin on laulanut.

Rock City, Helsinki

Seitsemän vuoden takainen Helsinkivihastus alkaa taas nostella päätään. Käväisin pikaisesti nauttimassa pohjoisemman Suomen puhtaasta talvesta ja rauhallisesta ympäristöstä ja tämä oli omiaan kiinnittämään huomiota asioihin, joista en Helsingissä niin pidä:

-Talvi on likainen, vaikka lunta onkin.
-Kaikki lumi halutaan suolata pois teiltä, siten että tuloksena on valtaisat loskamäärät (eihän lumen päällä missään ajeta...)
-Yleisillä paikoilla kuten kaduilla asemilla ja pysäkeillä joutuu aina väistelemään klimppejä, sylkijöitä, oksennuksia, tupakansavua, humalaisia...
-Se että aina jossain vaiheessa tämä kiva kaupunki saa minut näkemään vain sen huonot puolet, vaikka hyvätkin ovat edelleen olemassa.

kuten:
- Kevät tulee täällä nopeammin, koska lumen sulamista nopeutetaan suolalla.
- Täällä on paljon muita ihmisiä.
- Keskusta on edelleen ihana ja ihan tarpeeksi siisti.
- Tarjolla on kaikenlaisia tapahtumia ja tekemistä yllin kyllin. Erityisesti olen ollut innostunut keskustan luistinradasta ( jo pelkästä katselemisesta, koska en ole itse saanut aikaiseksi mentyä luistelemaan) ja uuden vuoden vastaanotosta Senaatintorilla sekä muutenkin joulun ajan kaupunkikuvasta.

Ehkä kevään tullessa asuinseutunikin alkaa näyttää taas kivalta. Tästä talvesta olen kuitenkin oppinut sen, että seuraavan kerran mistä tahansa suuremmasta kaupungista asuntoa etsiskellessäni keskityn ainakin aluksi keskustan alueelle, ehkäpä jopa sen kivisimmän.

Help, I need somebody

Asun lähiössä ja kulman takana sijaitsevat ne muutamat pakolliset lähiöpubit, joten kuluneen puolivuotisen aikana on tullut pakostakin tarkkailtua suomalaista pubi- ja juomakulttuuria. Olen saanut kuulla lukuisia elämänviisauksia baarien ohi kävellessäni, jostakin syystä olen kuitenkin katsonut parhaaksi unohtaa ne kaikki, koska mieleeni ei tule enää yhtäkään. Olen katsellut betoniporsaisiin nojailevia juhlijoita odottelemassa taksia, kuunnellut lukuisia karaoke-esityksiä baarien ohi kävellessäni. Paikallisen Alepan hittituotekin näyttää yleensä olevan mäyräkoira. Omat ostokset näyttävät superterveelliseltä mäyräkoirien, lenkkimakkaran ja saarioistenpizzan vierellä, vaikka olisinkin ostanut vain leivän, nuudeleita ja suklaavanukasta.

Tietyllä tavalla rappioelämän näkemiseen turtuu, sitä näkee töissä ja vielä töistä palatessakin. Ehkä suomalaisten lempiveisu "rappiolla on hyvä olla" pitää paikkansa joidenkin mielestä, koska yleensä asioihin on hyvin vaikea muiden ihmisten lähteä vaikuttamaan.

Kohtasin kuitenkin kerran töistä tullessani ainakin yhden ihmisen, jolla vielä löytyi tahtoa ja halua olla hyvä lähimmäinen. Kadulla istui mies, luultavimmin lähiöpubin kanta-asiakas, haava päässään. Hänen vierellään oli vanhempi nainen joka yritti auttaa miestä pystyyn. Menin avuksi ja kysyin naiselta oliko hän soittanut apua. Hän kertoi soittaneensa hätänumeroon, mutta tuolta ei oltu suostuttu lähettämään paikalle apua. Pyysin miestä nousemaan ylös, mutta otettuaan muutaman askeleen tämä kaatui uudelleen. Lopulta saimme miehen nojailemaan hiekoitushiekkalaatikkoa vasten. Tässä vaiheessa tämä nainen ehdotti että lähtisimme saattamaan miehen kotiin. Ymmärrettävistä syistä tämä ei mielestäni tuntunut kovin hyvältä ajatukselta ja ehdotinkin naiselle, että soitan uudelleen hätänumeroon ja selitän tilanteen tuonne uudelleen. Kun kaivoin kännykän esiin, mies avasi suunsa ja sanoi " ei minua nyt kuvaamaan tarvitse ruveta". Tämä on hauskaa, koska käytössäni on kännykkä ajalta, jolloin kamerat olivat kameroita ja puhelimet puhelimia. Sanoin miehelle soittavani hänelle apua, jos hän ei selviä kotiin omin avuin. Odottelin tovin ja pääsin läpi hätänumeroon, kun selitin asiaani, huomasin pian miehen kävelevän tietä pitkin muutamin vaihtoaskein pois päin, suhteellisen vakaasti. Samalla en voinut olla hieman ärsyyntymättä siitä, että soitin ns. turhan hätäpuhelun ja vein aikaa mahdollisilta kiirellisimmiltä tapauksilta.
Kävelimme naisen kanssa pois paikalta ja keskustelimme muun muassa siitä, miten pitkälle auttamisvelvollisuus yltää. Ehkäpä ei kuitenkaan kotiovelle asti, varsinkaan jos ei olla välittömässä läheisyydessä. Ja onko nykyään toisten ihmisten auttaminen ja auttamishalu vähentyneet. Nainen oli sekä minua että autettavaa miestä selvästi vanhempi. Ehkä ennen asiat olivat tässäkin suhteessa paremmin ja nykyään kaikki ajattelevat vain oman perjantai-iltansa viettoa. Mukaan lukien minä.

Mutta säästyipähän mies kuvan otolta.