Fear is the path to the dark side

Helsingin Sanomissa oli muutama päivä sitten juttu siitä, mikä kaupunkilaisia pelottaa ja pelottaako heitä ylipäätään liikkua Helsingissä. Vastauksia oli monenlaisia. Olin itse miettinyt asiaa jo jonkin aikaa ja jo se, että aiheesta oli joku päättänyt tehdä jutun, kertoo etten suinkaan ole ainoa jota joskus pelottaa.

Pelkään välillä tulla yksin pimeällä tai myöhään kotiin. Pelkään etten kohtaakaan yhtään muita ihmisiä pimeällä reitillä, toisaalta taas pelkään että joku tulee. Ja se ehkä onkin järkevämpi pelko, koska pelkkää pimeää harvemmin kannattaa tämän ikäisenä pelätä.
Kerran kävellessäni taas alkuillasta kotiin käveli suhteellisen vilkkaalla tiellä vastaan mies, joka huusi jälkeeni "älä minua pelkää, ei minua tarvitse pelätä" (sammaltaen, tietenkin). Huvittavaa tilanteessa oli, että tuolloin en kerrankaan pelännyt, oikaisin vain vähän suojatieltä reittiäni, että pääsen nopeammin kotiin (hurja ajansäästö!) ja minulla on muutenkin tapana kävellä usein melko nopeasti.
Mutta ehkäpä käyttäytymiseni vaikutti miehestä pelokkaalta. On surullista, että ottaen huomioon mitä kaikkea maailmassa tapahtuu, meidän on välillä pakkokin pelätä hieman toisia ihmisiä tai ainakin oltava varuillaan. Ja vaikka en miestä pelännytkään, tuli minulle aika kiire tuon huutelun jälkeen. Sehän vasta pelottavaa onkin, jos jonkun tarvitsee erikseen kertoa, ettei häntä tarvitse pelätä.

Pelkään töissäkin. Pelkään etten osaa työtäni ja teen virheitä. Pelkään mahdollista ensimmäistä elvytystä, mahdollisia väkivaltatilanteita tai sitä että kyynistyn ja väsyn.
Onneksi päivän mittaan pelot on helppo ohittaa, koska touhua riittää aivastuksia väistellessä ja hienoja lausuntoja kirjoittaessa. Lisäksi verenpaineita mitatessa huomaa, että potilaita pelottaa ehkä kuitenkin vähän enemmän kuin lääkäriä.

Mestari Yoda on varmasti oikeassa, mutta tietty määrä pelkoa pitää meidät hengissä. Sitä ei saa vain olla liikaa, koska kotiinkin on päästävä. Oli pimeää tai ei.

Minusta tulee isona ihan oikea lääkäri

Siirtyminen opiskelijaelämästä kokopäiväseen työelämään on ollut yllättävän rankka. Ehdin opiskella ja viettää opiskelijaelämää vapauksineen kuitenkin aika monta vuotta. Lisäksi välillä oman työn arki on päässyt yllättämään, ajoittain iloisesti ja ajoittain aiheuttanut turhautumista, hampaiden kiristelyä ja ärtymystä.

Itsestään selväähän on, että töihin pitää joka aamu lähteä. Ei voi vain päättää käyttää hyväkseen työelämän vapautta, koska sitä ei ole, (vertaa akateeminen vapaus). Lisäksi vapaa-aika kutistuu arkipäivinä hyvin pieneksi ja sekin kuluu harmittavan usein huokaillessa raskasta työpäivää.
Ehkäpä kaikkeen tottuu. Ja ainakin vapaa-aika on selkeästi vapaata, koska tentit ovat jääneet pois.

Syksyllä huomasin kaukoliikenteen matkoilla ilmoittavani konduktöörille: "yksi aikuinen Tampereelle, kiitos". Paino sanalla aikuinen. Vasta jälkeenpäin tajusin, että ei sitä tarvitse erikseen ilmoittaa, että on aikuinen, vaikka opiskelijan tulikin ilmaista sellaisen etuuden omaavansa. Kaikki tavalliset liput kun ovat aikuisten lippuja. Lisäksi yksinäisen lippuparan esittäminen konduktöörille tuntuu oudolta. Melkein tekee mieli laittaa aina edes ajokortti kaveriksi.

Lääkärin ammatti oli toiveammattini melko pitkään. Ja on kyllä edelleenkin kaikesta huolimatta. Siitä on kuitenkin tullut paljon arkisempaa kuin ennen opiskeluja kuvittelin. Katselin televisiosta lähes kaikkia lääkärisarjoja, mukaan luettuna tämän blogin nimisarjaa. Ja vaikka kyseinen sarja ei kuulukaan kovinkaan mestarillisten sarjojen joukkoon ja sisältää hyvinkin kyseenalaista ja imelää materiaalia, on sekin varmasti osaltaan ollut luomassa odotuksiani lääkärin työstä. (Viisas ja rohkea, itsenäinen nainen pelastaa tuppukylän ennakkoluuloiset asukkaat+kaupan päälle intiaaniheimon jos jonkinlaisesta pulasta ja saa vielä kaupan päälle suloiset lapset ja paidattoman miehen.)

Eräänä päivänä vaihtaessani likaantunutta työtakkia huomasin, etten sullokaan pyykkipussiin verestä ja hiestä likaantunutta sankarillista työnosoitusta, vaan lounastunnilla tomaattikastikkeeseen sotkeutunutta, pakkasilmojen sähköistyttämää valkoista vaatekappaletta.













http://www.transparencynow.com/drimage.htm

It Keeps You Running

Minusta on tullut 5 kuukauden aikana kiireinen eteläsuomalainen. Ennen ajattelin aikaa lähinnä 15-20 minuutin pätkissä, ehkä satunnaisesti 5-10minuutilla saattoi olla merkitystä. Nykyisin 1 minuutti tai 3 minuuttia on jo merkitsevä aikayksikkö. Kotipaikkakunnalla mikään bussin aikataulu ei esimerkiksi pelaa "epätasaisilla" luvuilla, kuten 16.47, perässä on aina joko 0 tai 5.

Lisäksi kuntoni kasvaa aivan huomaamatta juostessani pitkiäkin matkoja junalle tai bussille päivittäin. Tämän juoksentelun vuoksi olen lisäksi alkanut joutua melko noloihin tilanteisiin. Kerran meinasin kaataa nuoren miehen juostessani kulman takaa bussille, tajusin onneksi huikata anteeksi pyynnön muutamien metrien päästä. Elielin aukiolla olen kompastunut keskellle ruskeaa lumipenkkaa ja tänään kenenkään näkemättä tein melkoisen ilmalennon syrjäisemmällä metsäpolulla. Ensimmäisenä ajatuksena oli: huh mitään ei murtunut. Puoli sekuntia tämän jälkeen mieleen tuli kuitenkin toinen kauhistuttava mahdollisuus: entäs jos kaaduin koiran kakkaan. Kauhistuttava ajatus kyllä, mutta ehkäpä helpommin korjattavissa kuin mahdolliset muut fyysiset vammat. Ja jos jotakin jäi jännittämään tämän tarinan lopputulos, niin en kaatunut koirankakkaan ja kyllä, ehdin bussiin.

Minusta on tullut myös hyvin kärsimätön liikennevälineiden odottelija. Ennen 10 minuutin odotus oli minusta ihan kohtuullinen. Nyt 4 minuuttiakin tuntuu välillä pitkältä. Kyllähän niitä busseja ja junia tulee, mutta odottaminen on vain niin ankeaa, varsinkin jos tietää menettävänstä 15 minuuttia kallista vapaa-aikaa.

Kiirehtiminen on typerää ja stressaavaa, varsinkin silloin kun ei ole edes myöhässä muusta kuin kotona oleilusta.
But I´m always on the run. Kuten Lennykin on laulanut.

Rock City, Helsinki

Seitsemän vuoden takainen Helsinkivihastus alkaa taas nostella päätään. Käväisin pikaisesti nauttimassa pohjoisemman Suomen puhtaasta talvesta ja rauhallisesta ympäristöstä ja tämä oli omiaan kiinnittämään huomiota asioihin, joista en Helsingissä niin pidä:

-Talvi on likainen, vaikka lunta onkin.
-Kaikki lumi halutaan suolata pois teiltä, siten että tuloksena on valtaisat loskamäärät (eihän lumen päällä missään ajeta...)
-Yleisillä paikoilla kuten kaduilla asemilla ja pysäkeillä joutuu aina väistelemään klimppejä, sylkijöitä, oksennuksia, tupakansavua, humalaisia...
-Se että aina jossain vaiheessa tämä kiva kaupunki saa minut näkemään vain sen huonot puolet, vaikka hyvätkin ovat edelleen olemassa.

kuten:
- Kevät tulee täällä nopeammin, koska lumen sulamista nopeutetaan suolalla.
- Täällä on paljon muita ihmisiä.
- Keskusta on edelleen ihana ja ihan tarpeeksi siisti.
- Tarjolla on kaikenlaisia tapahtumia ja tekemistä yllin kyllin. Erityisesti olen ollut innostunut keskustan luistinradasta ( jo pelkästä katselemisesta, koska en ole itse saanut aikaiseksi mentyä luistelemaan) ja uuden vuoden vastaanotosta Senaatintorilla sekä muutenkin joulun ajan kaupunkikuvasta.

Ehkä kevään tullessa asuinseutunikin alkaa näyttää taas kivalta. Tästä talvesta olen kuitenkin oppinut sen, että seuraavan kerran mistä tahansa suuremmasta kaupungista asuntoa etsiskellessäni keskityn ainakin aluksi keskustan alueelle, ehkäpä jopa sen kivisimmän.