Hello darkness, my old friend.

Olen aina epäillyt, että Helsinki on vähän pimeä kaupunki. Tämä asia sai kuitenkin mielestäni vahvistuksen viimeistään eilen, kun saavuin takaisin kaupunkiin joulunvietosta. Valkoisen joulun jälkeen kotipaikkakunnallekin saapui hieman harmaampi keli, mutta siltikään pimeys ei vaikuttanut niin kaiken nielevältä kuin täällä Helsingissä viimeisen kuukauden aikana.

Kävellessäni kotikaduilla joudun usein tunnustelemaan jaloilla, ettei jostakin vain ilmesty yllättävää kuoppaa tai kotipihani tapauksessa rakennusjätettä tai betonimyllyjä. Ja minua oikeasti pelottaa liikkua ilman heijastinta. Jos takissa ei roiku tuttu heijastin, tuntuu se samalta, kuin olisi unohtanut pyöräilykypärän pyöräilemään lähtiessä.

En tiedä johtuuko Helsingin pimeys vain lumen puutteesta ja pimeästä vuoden ajasta, mutta epäilen että mukana on jotain muutakin. Miksi kaupunki, jonka kaiken järjen mukaan tulisi olla parhaiten valaistu koko suloisessa Suomen maassa, on niin pimeä ja katuvalojen kelmeä valo tuntuu imeytyvän ja häviävän kaikkiin pintoihin.

Ajoittain tunnen asuvani Gotham Cityssä. Ehkäpä taivaalle tarvittaisiin lisävalaistukseksi joku logo.

Let It Snow

Alkusyksystä puhuttiin siitä, kuinka harmillista on, että etelään ei tule nykyisin talvea ollenkaan. Taisin olla hyvinkin samaa mieltä vielä tuolloin. Nyt kun talvi tuli tännekin muutamaksi päiväksi, saatan olla jopa sitä mieltä, että vähemmälläkin lumella täällä pärjättäisiin. Liikenne on ollut kaaoksessa muutamia päiviä ja keskustassa sekä vähänkin vilkkaammin liikennöidyillä alueilla lumi ei kuitenkaan ole pysynyt lumena, vaan maassa on hillittömiä, harmaita loskavuoria. Keskustassa joutuu katsomaan lähinnä omiin jalkoihinsa, ettei astuisi 10cm syviin rapakoihin tai liukastuisi bussin alle. Lisäksi ennestäänkin sekavat katutyöt ja muutokset menevät täysin käsittämättömiksi kadonneiden suojateiden ja lumiesteiden vuoksi.

Olen myös onnistunut tekemään lähempää tuttavuutta sekä Espoon että Helsingin lumisen maaperän kanssa yhteensä jo neljä kertaa. Päivystysjonoista päätellen moni muukin on aloittanut saman harrastuksen.

Väistämättä maantaina tuli mieleen amerikkalainen tapa pitää yleinen vapaapäivä, jos joskus harvoin sattuu satamaan lunta. Ehkä tulevaisuudessä Helsingissäkin aletaan toimia samoin. Jotenkin vain kaupunki ja ihmiset vaikuttivat olevan aivan ymmällään ja sekaisin.

Mutta on lumessa silti jotakin taianomaista ja ihanaa. Varsinkin sunnuntaina oli mahtavaa katsella kertyvää lumipeitettä turvallisesti sisältä. Maanantainakin kaikkialla oli vielä oikein kaunista. Lisäksi huomasin, että lumi pehmentää ihanasti liikenteen ääniä ja esimerkiksi junat kulkevat hiljaisesti ja pehmeästi. Silloin kun kulkevat.

Humming bird

Kun viettää päivästä reilun tunnin junassa tai bussissa, tulee nähtyä aika mielenkiintoisia ihmisiä ja paljon. Ajoittain tämä ei ole mukavaa, muutaman kerran olen vaihtanut junavaunua eritteiden hajuisten kanssamatkustajien tai omituisten huutelijoiden vuoksi. Tänään kuitenkin tulin aidosti hyvälle mielelle seuratessani lapsen ja hänen isoäitinsä keskusteluja. Välillä tunnen kyllä itseni kamalaksi tunkeilijaksi, kun kuuntelen toisten juttuja, mutta eihän sitä oikein muutakaan voi, jos i pod on jäänyt kotiin tai haluaa välillä lepuuttaa korvia.
Joka tapauksessa aurinko paistoi todella kauniisti ikkunasta sisään ja poika ja isoäiti juttelivat mukavasti niin kuin vain voi kaksi aikalailla erilaisiin maailmoihin syntynyttä jutella.

Poika kuunteli hyvin vakavana, kun isoäiti kertoili että junissa oli 40-luvulla puiset penkit. Ja ei, ei niissä ollut oksia, vastasi isoäiti pojan välikysymykseen. Sitten isoäiti kertoi kuinka ennen ihmiset osasivat käyttäytyä eivätkä sotkeneet julkisia paikkoja. Seurasi pitkä selonteko isoäidin mielipiteistä yleisten tilojen "koristuksista" ja lopuksi hän lisäsi, että asialla eivät olekaan mitkään pikkupojat. Tähän poika vastasi melkein kuiskaten. " Ei niin, vaan se nuoriso"

Muutenkin keskustelussa tuli ilmi joitakin hyvin hellyttäviä piirteitä. Poika kauhistutti isoäitiä pyytämällä seuraavan päivän eväiksi kouluun sipsipussia ja hampurilaisateriaa. Mutta pyytäessään isoäitiä keilaamaan ja isoäidin mietiskellessä, että keilahallissa sanottaisiin varmasti että tämä ei ole mummoille, poika korjasi: " Ei, kyllä se on kaikille tarkoitettu".
En tiedä miksi, mutta jostakin syystä tulin tästä keskustelusta hyvälle mielelle.

Eilen junassa taas vaunussa oli musiikkia kuunteleva poika, joka ääneen kuiskaili ilmeisesti melko vihaisen biisin sanoja. Poika sai melko vihaisia katseita ja useimmat etsivät omat nappikuulokkeensa korville, minäkin. Pari tuntia myöhemmin lähikaupan kassalla huomasin kuitenkin hyräilevän vain omissa korvissa soivaani kappaletta, väliin tosin tokaisin, että "pankille". On helppo unohtaa, että muut eivät kuulekaan samaa musiikkia.

Tänään oli omalla tavallaan kaunis päivä. Sellainen hiljainen ja viileä, jossa alkutalven niukka auringonvalo näytti kauniilta. Myös puut ovat kauniita, vaikka lehdet ovatkin jo tippuneet. Tässä hieman todistusaineistoa.

My way or the bikeway

Joka ikinen samasta kaupungista kuin minä kotoisin oleva ja Helsingissä pyöräillyt osaa varmasti arvostaa Helsingin pyöräteitä. Väylät ovat yhtä leveitä kuin jalkakäytävät, eroteltu näistä selkeästi viivalla tai jopa tien materiaalilla. Lisäksi pyöräilijöiden omia liikennevaloja, jotka ovat muuten söpöjä, on jo tavallisuuteen asti. Ja kävelijät ja kaduilla seisoskelevat oikeasti kunnioittavat näitä pyörän kuvin koristettuja väyliä. (Paitsi minä ensimmäisinä viikkoina, koska olin niin tottunut kävelemään aina vain mahdollisimman oikealla...) Päivittäin muun muassa pyöräilen kohdasta, jossa pyörätie kulkee bussipysäkin kohdalla kävelytien ja bussipysäkkialueen välissä. Ihmiset odottavat nätisti sekä bussipysäkille rajatulla jalkakäytävällä, että jalkakäytävällä rakennuksen vieresssä, ja keskelle jää mukava kunniakuja satunnaisille pyöräilijöille.

Tänään kuitenkin huomasin, että jotakin kunnioitetaan vielä enemmän kuin pyöräilijöitä tai vaaraa jäädä pyöräilijän yli polkemaksi - lenkkeilijöitä.
Poljin tänään pyörällä omalla väylälläni, jota vastaan käveli kaksi noin 13-vuotiasta poikaa ja näiden vieressä pyöräili kävelytiellä samaisten poikien kaveri.( En siis kuvittelekaan, että tämän ikäiset noudattaisivat sääntöjä missään kaupungissa, eikä se minua pahemmin häiritse. ) Tulin jo aika lähelle näitä kävelijöitä, kun nämä äkkiä sanoivat pyöräilevälle pojalle " tuu nyt *****un sieltä, sieltä tulee lenkkeilijöitä. "
Ja toden totta, pyöräilijän takaa tuli kaksi reipasta lenkkeilijää tuulipuvuissaan ja minä väistin autotielle.

Eilen olin kaverini kyydissä autossa ja mietimme kuinka hienoa Helsingin autoliikenteessä on se, että yleensä aina annetaan tilaa muille, kun toisen kaistanvaihdon tai kääntymisen tarve huomataan. Ajoin itse aikoinani inssin Helsingissä ja yllätyin kyllä kovasti päästessäni kerralla läpi, koska epäonnistumisia oli kotikaupungissa takana noin muutama ennen muuttoa. Eilen tajusin tätä väistämisasiaa miettiessäni, että ehkä minulle vain tehtiin säälistä tilaa. Mottoni kun taisi tuohon aikaan autoilijana olla, että "kyllä ne väistää" ja tämä ei siis ihan kaikkialla toiminut.

Ja vielä löytyisi kolmaskin liikenteeseen, joukkoliikenteeseen, liittyvä miellyttävä asia: työsuhde alennusliput. Tänään kotona oli odottamassa hyvin pelottava, puhtaan valkoinen A4-kokoinen kirjekuori. Pelästyin, että nyt olen saanut jokaisen ammattikuntani harjoittajan pelkäämän kirjeen eräästä vaikutusvaltaisesta virastosta. Mutta siellä olivatkin vain 3 pientä lipuketta alentamaan tulevien kuukausien matkakortin hintaa. Kylläpä helpotti, vaikkakin kamalaa paperintuhlausta isoon kirjekuoreen, joka kaiken lisäksi säikäyttää saajansa.
Mutta oikeasti todella reilua, että julkisen liikenteen käyttöön kannustetaan.

Simmarit, sammarit, kummarit ja pipo.

Helsingistä pois muuttamisen jälkeen olen vieraillut täällä yleensä vähintään kaksi kertaa vuodessa lomilla ja viikonloppuina. Pikkuhiljaa huomasin, että pakkailin aina mukaan ne sen hetkiset parhaimmat ja kivimmat vaatteet ja usein mukana piti myös olla aivan naurettava määrä valinnan varaa, joilla olisi voinut luoda uusia yhdistelmiä parikin viikkoa.

Silti kaupungilla kävellessä tuntui, että omistan vain kamalia rytkyjä ja kaikki Helsingissä asuvat saman ikäiset pukeutuvat niin tyylikkäästi ja siististi. Lisäksi kaikilla näytti olevan hiukset mitä täydellisimmin laitettu. Miten voi olla, että kaupungissa, jossa tuulee lähes aina, ihmisillä näytti olevan jatkuvasti sileät ja huolitellut kampaukset ja leikkaukset. Enkä tainnut olla kaveripiirin ainoa, jolla tällainen tunne Helsingissä vieraillessa tuli.

Muuton jälkeen en ole enää kuitenkaan huomannut suurimman osan ihmisistä pukeutuvan sen ihmeellisemmin tai hienommin kuin muuallakaan. Enkä itsekään kovin tarkkaan aamuisin mietiskele eri asuvaihtoehtoja. Eräänä päivänä havahduin bussissa siihen että palailin keskustasta näyttäen lähinnä siltä, että olen tulossa viikon kestäneeltä partioleiriltä. Hiukset olivat märät, sotkuiset eikä minulla ollut meikkiä. Lisäksi päälle oli sattunut hyvin jotenkin metsäisen oloinen väri- ja materiaalisekoitus. Vihertävä takki, sammarit ja pipo. Kumisaappaat olin jättänyt kuitenkin kotiin. Syynä ulkonäköön oli kuitenkin partioleirin sijaan salilta palaaminen ja laiskuus laittaa tai edes kuivata hiuksia.

Ja kyllähän kaupunki edelleenkin on täynnä tyylikkäästi ja kauniisti pukeutuneita ihmisiä, lisäksi hauskoja ja erikoisia tyylejä näkee onneksi usein. Helpottavaa kuitenkin on, etteivät nämä enää saa omaa pukeutumista tuntumaan jotenkin kömpelömmältä tai huonommalta.

Mutta hiuspulma, se pysyy. Taidan siis jatkossakin panostaa pipoihin.

Lintsillä, on aina jännää niin.

Olen aina pitänyt huvipuistoista, niiden tunnelmasta, hurjista ja vähemmän hurjista laitteista, valoista ja istutuksista. Olen varmaan myös täysin aivopesty Hollywood tuotannolla ja huvipuistojen markkinoinnilla, koska huvipuistoissa on mielestäni romanttista.

Olinkin innoissani Linnanmäen valokarnevaalista ja pimeän syksyillan vietosta hieman erilaisessa ympäristössä. Paikanpäällä olikin oikein viihtyisää ja sää mitä mainioin. Lisäksi paikalla oli yllättävän vähän ihmisiä, joten jonotella ei tarvinnut kertaakaan ja vuoristoradassakin sai valita ensimmäisen ja viimeisen vaunun väliltä täysin vapaasti.

Vuoristorata oli tälläkin kertaa paras laite, mutta puiston penkki ja maisemat syksyiseen Helsinkiin tulivat hyvänä kakkosena. Jotain on nimittäin salakavalasti päässyt tapahtumaan. Hurjimpiin laitteisiin meneminen tuntui hyvin huonolta ajatukselta ja vatsa meni sekaisin jo törmäilyautossa.
Ehkä yritän ensi kesänä uudestaan.




















Ja ruotsin kielen puheharjoitukset jatkuvat edelleen. Tosin tällä viikolla minua pyydettiin vaihtamaan takaisin suomeen, jotta asia hoituisi vähän sujuvammin. Taidan laittaa sulkumerkit siihen nimineulan lippuun.

Music sounds better with you

Ehkä olen jo alkanut kotiutumaan, koska päivittäisiä hämmästyksen ja ihmetyksen aiheita ei enää niinkään ilmaannu. Käväisin kotikaupungissa viikonloppuna ja vaikka kaikki tuntui kotoisalta ja turvalliselta, osasin kuitenkin iloita nähdessäni taas Töölönlahden, Kansallismuseon ja Sanomatalon junan ikkunasta. Ehkä kuitenkin jäin hieman kaipaamaan taas bussimatkalla keskustasta kotiin sitä, miten lyhyessä ajassa matka pienemmissä kaupungeissa taittuu.

Ehkä elelen jonkinlaista kuherruskuukautta Helsingin kanssa, koska jotenkin lähes kaikki tuntuu täällä taas niin kivalta. Pidän siitä miltä täällä on näyttänyt nyt syksyllä ja siitä että tapahtumia ja nähtävää riittää, vaikkakin vain harvoissa tulee käytyä.

Olen myös kiinnittänyt huomiota, miten monien suomalaisten kappaleiden sanoitusten tapahtumapaikat ovat useimmiten Helsingissä. Varsinkin jos katu, puisto tai rakennus mainitaan nimeltä, sijaitsee se useimmiten pääkaupungissa. Johtuukohan tämä musiikkimaailman keskittymisestä tänne suunnalle vai siitä, että kuuntelijoista suurin osa tunnistaa paremmin paikat Helsingistä kuin vaikkapa Lahdesta.
Joka tapauksessa näiden kappaleiden kuunteleminen on huomattavasti antoisampaa ja tunnelmallisempaa täällä. Ja jos joku haluaa testata, kannattaa kokeilla vaikkapa SMG:n tuotantoa.










(http://www.helsinkiopas.com/nahtavyydet/talvipuutarha.jpg)

Talar du svenska?- ehkäpä, ein bissen, from now on.

Olen taas loikkinut kielimuurin yli tänään. Soitin tänään puhelun ruotsiksi ja vastaanotollakin olen muutaman kerran päässyt takeltelemaan toisella kotimaisella, jonka vahvistuksena olen käyttänyt suomea ja englantia ja uskomatonta kyllä, jopa saksaa. Uskomatonta tämä on siksi, että saksan kielen taitoni koostuu ehkä kymmenestä sanasta, ja muutamasta kokonaisesta lauseesta.

Puhelun loputtua sain palautetta luurin toisesta päästä. Oli kuulema oikein kohteliasta takellella koko puhelu ruotsiksi ja ymmärsin (aika hitaasti) että tästä oltiin hyvillään. Luultavasti suomenruotsalainen olisi ymmärtänyt asian jopa paremmin jos olisin vain selittänyt suomeksi, mutta tulipahan ylitettyä kynnys ja itsellekin tuli aika hyvä mieli.

Olen aina pitänyt ruotsin kielestä ja sen opiskelusta, mutta käytännössä en ole puhunut ruotsia oikeastaan ollenkaan. Asuin kaupungissa, jolla ei ole edes omaa ruotsinkielistä nimeä. Siksi käytännössä puhekielitaitoni on aika kamala, enkä uskoisi edes itse, että koulussa olin siinä ihan hyväkin. Ja monesti olen miettinyt, että miten käytännössä yliopiston virkamiesruotsin kurssi muka takaisi sujuvan kielenkäytön ja samanlaiset palvelut myös toisella kotimaisella.

Joka tapauksessa olen hyvin iloinen, että sain mukavaa palautetta hauskasta änkytyksestäni huolimatta. Ehkäpä vastakin uskallan kielimuurin ylitse ja totaalisia sanavaraston unohdushetkiä varten voisin vaikka kiinnittää sanalistan seinälle. Tämä saisi myös sisältää sanan heippa. Erään ruotsinkielisen keskustelun päätteksi tokaisin iloisella äänellä, että Tschüss...

Morning glory

Pidän aamuista, aamupalasta ja yleensä myös siitä että koko päivä on vielä edessä. Nyt parin viikon ajan olen totuttautunut nousemaan taas aikaisin loman jälkeen. Aamuherätyksen joudun asentamaan puolta tuntia aikaisemmin kuin aikaisemmissa työpaikoissa pidempikestoisen työmatkan vuoksi. Tämä ei kuitenkaan ole minua oikeastaan haitannut. Pidän työmatkastani. Minusta on mukavaa huomata, että muutkin ihmiset todella nousevat ylös ja ovat matkalla töihin. Olihan tämä toki minulla aikaisemminkin tiedossa, mutta työmatkalla harvemmin tapasi kovin suurta ihmismäärää tai sitten käytän nyt kaksinverroin aikaa tarkkailemiseen.

Minusta on hauskaa nähdä joka aamu samoja ihmisiä, joita en tunne. Lisäksi hupaisaa puuhaa on arvailla mitä kukin tekee työkseen ja millaisesta paikasta kukin on aamulla heräillyt. Olen varmaan ainoa, joka ei asemalla ja junassa lue metroa, vaan vaivihkaa katselee ympärilleen. Osin tämä johtuu siitä, etten ole vieläkään löytänyt tuota hyvin kätkettyä laatikkoa, mistä ihmiset metronsa lähiasemallani löytävät.

Ehkä kyllästyn uuteen aamupuuhaani muutamassa viikossa ja käytän enemmän energiaa tuon lehdenjakelupisteen etsimiseen. Siihen saakka olen kuitenkin päättänyt nauttia aamuruuhkista.

Niin, ja alan olla menetetty tapaus sen juoksentelun suhteen. Juoksen lähtevään junaan tai bussiin nyt jo päivittäin. Huoh.

Ihan luonnollista

Aikaisemmin Helsingissä asuessani asuin keskustassa ja ikkunasta avautuivat maisemat asfalttikentille ja vastapäisiin taloihin. Nyt asun aikaisempaan verrattuna metsän keskellä ja lenkkipolut lähtevät käytännössä kotiovelta. Toisinaan kaipaan keskustassa asumisen helppoutta ja ajoittain pitkäksikin venähtävät bussimatkat kyllästyttävät. Ja tietysti keskustan alueella asumiseen liittyy tietynlaista mukavaa kaupunkitunnelmaa. Suurimman osan aikaa olen kuitenkin vain nauttinut metsäisistä maisemista ja mahdollisuudesta päästä oikeaan metsään. Tuskin maltan odottaa ensi kevättä ja valkovuokkoja. Viime vuosina olen saanut keväisin tyytyä lähinnä leskenlehtiin ja voikukkiin.

Pidän myös siitä, että Helsingissä kasvaa paljon myös tammia ja kastanjoita. Tammi on lempipuuni ja luulenpa, että jatkossa koivu, mänty, kuusi, pihlaja -valikoima alkaisi tuntumaan tylsältä.

Eilen onnekkaan vahingon kautta tajusin taas, miten mukavaa kunnollisten lenkkeilymaisemien lähellä on. Olin jo ihanan syksyisenä ja aurinkoisena päivänä ryntäämässä pumppaamaan salille sisätiloihin, kunnes tajusin jättäneeni jumppahousut kotiin. Ja koska Mannerheimintie tuntui taas liian pitkältä moneen kertaan kuljettaviksi, päädyin lenkille lähimaisemiin.

Tähän mennessä olen siis hyvin hyvilläni Helsingin luontopuolesta, jota en aikaisemmin oikein oppinut tuntemaan. Nyt vain toivon, että talveksi saadaan myös lunta. Voisin käydä hiihtämässä. Vai onkohan se ihan luonnotonta täällä.

Baabelia

Mukavaa sekä töissä että kaupunkikuvassa on mielestäni ollut se, että päivittäin näkee hyvin erilaisia ihmisiä monesta eri maasta ja pääsee/joutuu puhumaan muutakin kieltä kuin niitä kaksoiskonsonantteja.
Aluksi mietin, että miten pärjään esim. maahanmuuttajien kanssa (lähinnä siis töissä, jossa verbaalisella kommunikaatiolla on kuitenkin hyvin suuri merkitys). Muutamien päivien ajan kaikki on sujunut kuitenkin oikein mukavasti ja vaihtelu on virkistänyt. Sen lisäksi, että englantia saa puhua paljon, olen aivan haltioissani (toistaiseksi) että esimerkiksi reseptin voi kirjoittaa sekä ruotsin että suomenkieliselle lomakkeelle. Tällaista ylellisyyttä ei aikaisemmin käytössäni ole ollut. Tosin ensimmäisen ruotsinkielisen reseptilomakkeeni ojensin täysin suomenkieliselle ihmiselle ja tämä tapahtui täysin vahingossa, koska en ollut huomannut, että lomakkeita oli valittavana kahta lajia.

Ja palatakseni edelliseen aiheeseen. Tänään bussissa oli miellyttävä elämys kuunnella jonkun puhuvan takanani puhelimeen täysin vierasta ja ei ymmärrettävää kieltä. Oli ilo olla ymmärtämättä, että pitääkö hänen miehensä viedä roskat ulos ja käydä kaupassa vai oliko kyseessä kenties viikonloppusuunnitelmat tai mehevä juoru.

Eavesdropping, ears dropping

Lueskelin muutama vuosi sitten melko ahkerastikin salakuunneltua sivua. Ihmettelin, miten onkaan mahdollista kuulla niin herkullisia ja hauskoja juttuja niin paljon. En ihmettele enää. Viimeisen viikon aikana olen saanut mm. kuulla mihin kaikkiin Helsingin ravintoloihin pääsee väärillä papereilla ja kuinka monet henkilötunnukset ja horoskoopit on mahdollista muistaa. Lisäksi kuulin kuinka *****, joka siis koulussa on aivan himo hike, oli suudellut jotain jätkää puistossa ihan kamalassa kännissä.

Enää en myöskään ihmettele, miksi julkisten liikennevälineiden käyttäjien vakiovarustukseen kuuluvat nappikuulokkeet tai mieluummin vielä ihan kunnolliset kuulokkeet. Yritin itse keskittyä kirjan lukemiseen, mutta kun korvien takana avaudutaan teinielämän ihanuudesta, ei kirjan lukemisesta tullut mitään. Tyydyin siis salakuunteluun. Omat nappikuulokkeetkin hankin kyllä jo heti alkajaisiksi, mutta enpä heti arvannut niistä olevan muutakin hyötyä kuin musiikin kuuntelu.

Ehkä en olisi pistänyt tätä niin merkille, ellen viime vuosina olisi tottunut matkustamaan busseissa, joissa on yleensä korkeintaan n. 10 matkustajaa ja jokaisella on runsaasti omaa tilaa. Tuolloin tulee siis hyvin harvoin kuultua selvästi kanssamatkustajien tarinoita.

Koskettavia elämyksiä

Yksi hyvä syy kokeilla jälleen Helsingissä asumista oli ja on Suomen paras tai ainakin laajin tapahtuma- ja kulttuuritarjonta. Päätin olla lähtemättä etelän lomalle ja tutustua uuden kotikaupungin kulttuuritarjontaan ja elämyksiin. Juu, kulttuurikokemukseni ovat koostuneet lähinnä luottokortin väläyttelystä keskustan shoppailugallerioissa.

Ihan toivoton en kuitenkaan ole ollut. Kävin uusitussa luonnonhistoriallisessa museossa ja pidin kovasti sinne kootuista näyttelyistä. Näyttelyissä sai myös melko mukavasti hypistellä näytteillä olevia esineitä, mutta tietenkin kaikkein mielenkiintoisimmissa luki "älä koske". Muun muassa elämän historia näyttelyn lopussa olevan "jääseinän" materiaali jäi ikuisesti arvoitukseksi". Minä toiveikkaana ajattelin sen olevan ihanan kylmää ja sileää posliinia, ystäväni kuitenkin arveli sen olevan maalattua muovia. Mitä luultavimmin hän oli oikeassa. Muutaman kerran vedin sormeni viime hetkellä takaisin mielenkiintoisten luurankojen pinnalta. Kuinka utelias ihminen voikaan olla. Loputtoman. Mutta eiköhän se ole kaiken kehityksen edellytys.

Eilen oli musiikkitarjonnan vuoro. Kallion kirkon varjossa olikin oikein rattoisaa kuunnella keikkaa intiimissä tunnelmassa. Saatanpa toistekin käväistä kyseisessä paikassa. Ja paluumatkalla sai kulkea kolmatta linjaa takaisin...

Lisäksi tein tänään mukavan löydön. Tavallisessa Anttilassa myytiin LP-levyjä. Helsingissä varmasti riittääkin ostajia myös tälle levyformaatille. Ja tottakai tätä miellyttävää yllätystä oli pakko kannattaa, vaikka levyn ostamisessa ei kyllä ollut ihan samanlaista tunnelmaa, kuin pienemmistä liikkeistä ostaessa.







Tällä kertaa itse ottamani kuva luonnonhistoriallisesta museosta.

Learn to walk before you learn to talk.

Eräs tuttavani kotikaupungista ihmetteli kerran, miksi lähden ruuhkaiseen Helsinkiin, jossa ihmiset kävelevät toistensa päälle. Menin lupaamaan hänelle, että mikäli hän joskus saapuu visiitille, en ainakaan näin töykeästi toimisi. Kahden viikon ajan olen käynyt lähes päivittäin keskustassa ja joka päivä olen ottanut ainakin yhden lähikontaktin kanssakävelijöiden kanssa. Enkä oikeastaan voi väittää, ettei minulla ole ollut osuutta asiaan.

Esimerkiksi liikennevaloissa, joiden toiminta on muuten nykyisin aivan käsittämätöntä lukuisten keskustan mylläysprojektien ansiosta, ihmiset jonottavat molemmilla puolilla katua koko kadun leveydeltä. Kun sitten valo vaihtuu, tai joku rohkea ja yliluonnollisia tulkintakykyjä osoittava ihminen huomaa pimeästä liikennevalosta, että tien ylitys on sopivaa, lähtee tien ylitykseen molemmistä päistä hirvittävä ihmismuuri, jolloin väistämättä syntyy törmäys tai ainakin noloja väistelytilanteita. Jos tätä tapahtumaa nauhoittaisi ja pistäisi pikakelaukselle, saattaisi tapahtuma muistuttaa entisaikojen heimosotia tai amerikkalaista jalkapalloa kymmenkertaisella pelaajamäärälllä.

Toinen minua jo pidempään mietityttänyt asia on jatkuva juoksenteleminen, millaista ei oikeastaan näe muissa kaupungeissa. Helsingissä on pakko ehtiä aina juuri niistä valoista tai juuri tuohon junaan/bussiin/raitiovaunuun. Tämä on myös hyvin tarttuvaa. Joudun totisesti tekemään töitä, etten pinkaise juoksuun kun vihreä valo alkaa välkkyä. Varsinkin, kun tähän mennessä minulla ei missään vaiheessa ole ollut edes kiire minnekään. Eilen päätin kävellä rauhallisesti, vaikka huomasin bussin olevan laiturilla. Hetken jo luulin ehtiväni myös elegantisti kävellen, kunnes bussin perävalot välkähtivät ollessani 10 metrin päässä. Silti olin oikeastaan vain tyytyväinen, varsinkin kun vierestä lähti juna jonka kyytiin ehti kävelläkin.

Ja koska otsikossa viitataan myös toiseen ihmisen perustaitoon on sitäkin pakko hieman käsitellä. Tietenkään Helsingissä asuvan ei tarvitse puhua helsinkiläisittäin, ja usein tämä jopa vaikuttaa aika hassulta, jos on yleisesti tiedossa, että puhuja on kotoisin jostain muualta. Puhun välillä aika selvästikin kotiseudun murteella, varsinkin aikaisemmin töissä olen tottunut vanhempien ihmisten kanssa tätä käyttämään. Jostain syystä kuitenkin kaksoiskonsonanttien viljeleminen Stockmannin kassalla sai minut tuntemaan itseni vähän oudoksi. Eräs myyjä kysyi jopa kerran "Mitä?" Ehkä hän ei vain kuullut, mutta toistin asian varmuuden vuoksi kirjakielellä.

Seitsemän

Olen lukenut joskus, luultavasti naistenlehdestä, että ihmisen elämä etenee noin seitsemän vuoden sykleissä. Lisäksi muistan lukeneeni, että myös parisuhteissa tulee usein noin seitsemän vuoden välein kriisikausia. Omalta osaltani tämä täysin hölmöltä tuntuva syklisyys kuitenkin näyttää toteutuvan. Muutin Helsinkiin edellisen kerran seitsemän vuotta sitten. Viihdyin vuoden, jonka jälkeen maitojuna lähti takaisin omaan kotikaupunkiini opiskelujen pariin. Lähtiessäni vannoin, etten enää ikinä aio asua Helsingissä.

Kaksi viikkoa sitten purin muuttokuormaa, missäpä muuallakaan kuin kyseisessä kaupungissa. Olen nauttinut Helsingistä nyt reilun kuuden vuoden ajan lähinnä turistimielessä pieninä annoksina, ja kivaahan se on ollut. Nyt parisuhde kaupungin kanssa joutuu jälleen koetukselle, siirryttäessä deittailusta seuraavalle asteelle.

Koska tämä on avauskirjoitus, seuraavassa hieman taustaa ja valotusta sille, mitä tuleman (ehkä) pitää.

Blogin kirjoitus Helsinkiin palaamisesta oli aluksi lähinnä vitsi, mutta blogin otsikko oli mielestäni niin herkullinen, ettei sitä voinut noin vain jättää toteuttamatta. Otsikossa siis viittaus tulevaan työnkuvaani. Tarkemmin en kuitenkaan ymmärrettävistä syistä voi töihin liittyviä asioita käsitellä. Lähinnä olisi tarkoitus pohdiskella ja havannoida elämänmenoa kaupungissa, jonne kaikki näyttää nykyisin keskittyvän, liiaksikin.