Help, I need somebody

Asun lähiössä ja kulman takana sijaitsevat ne muutamat pakolliset lähiöpubit, joten kuluneen puolivuotisen aikana on tullut pakostakin tarkkailtua suomalaista pubi- ja juomakulttuuria. Olen saanut kuulla lukuisia elämänviisauksia baarien ohi kävellessäni, jostakin syystä olen kuitenkin katsonut parhaaksi unohtaa ne kaikki, koska mieleeni ei tule enää yhtäkään. Olen katsellut betoniporsaisiin nojailevia juhlijoita odottelemassa taksia, kuunnellut lukuisia karaoke-esityksiä baarien ohi kävellessäni. Paikallisen Alepan hittituotekin näyttää yleensä olevan mäyräkoira. Omat ostokset näyttävät superterveelliseltä mäyräkoirien, lenkkimakkaran ja saarioistenpizzan vierellä, vaikka olisinkin ostanut vain leivän, nuudeleita ja suklaavanukasta.

Tietyllä tavalla rappioelämän näkemiseen turtuu, sitä näkee töissä ja vielä töistä palatessakin. Ehkä suomalaisten lempiveisu "rappiolla on hyvä olla" pitää paikkansa joidenkin mielestä, koska yleensä asioihin on hyvin vaikea muiden ihmisten lähteä vaikuttamaan.

Kohtasin kuitenkin kerran töistä tullessani ainakin yhden ihmisen, jolla vielä löytyi tahtoa ja halua olla hyvä lähimmäinen. Kadulla istui mies, luultavimmin lähiöpubin kanta-asiakas, haava päässään. Hänen vierellään oli vanhempi nainen joka yritti auttaa miestä pystyyn. Menin avuksi ja kysyin naiselta oliko hän soittanut apua. Hän kertoi soittaneensa hätänumeroon, mutta tuolta ei oltu suostuttu lähettämään paikalle apua. Pyysin miestä nousemaan ylös, mutta otettuaan muutaman askeleen tämä kaatui uudelleen. Lopulta saimme miehen nojailemaan hiekoitushiekkalaatikkoa vasten. Tässä vaiheessa tämä nainen ehdotti että lähtisimme saattamaan miehen kotiin. Ymmärrettävistä syistä tämä ei mielestäni tuntunut kovin hyvältä ajatukselta ja ehdotinkin naiselle, että soitan uudelleen hätänumeroon ja selitän tilanteen tuonne uudelleen. Kun kaivoin kännykän esiin, mies avasi suunsa ja sanoi " ei minua nyt kuvaamaan tarvitse ruveta". Tämä on hauskaa, koska käytössäni on kännykkä ajalta, jolloin kamerat olivat kameroita ja puhelimet puhelimia. Sanoin miehelle soittavani hänelle apua, jos hän ei selviä kotiin omin avuin. Odottelin tovin ja pääsin läpi hätänumeroon, kun selitin asiaani, huomasin pian miehen kävelevän tietä pitkin muutamin vaihtoaskein pois päin, suhteellisen vakaasti. Samalla en voinut olla hieman ärsyyntymättä siitä, että soitin ns. turhan hätäpuhelun ja vein aikaa mahdollisilta kiirellisimmiltä tapauksilta.
Kävelimme naisen kanssa pois paikalta ja keskustelimme muun muassa siitä, miten pitkälle auttamisvelvollisuus yltää. Ehkäpä ei kuitenkaan kotiovelle asti, varsinkaan jos ei olla välittömässä läheisyydessä. Ja onko nykyään toisten ihmisten auttaminen ja auttamishalu vähentyneet. Nainen oli sekä minua että autettavaa miestä selvästi vanhempi. Ehkä ennen asiat olivat tässäkin suhteessa paremmin ja nykyään kaikki ajattelevat vain oman perjantai-iltansa viettoa. Mukaan lukien minä.

Mutta säästyipähän mies kuvan otolta.