Fear is the path to the dark side

Helsingin Sanomissa oli muutama päivä sitten juttu siitä, mikä kaupunkilaisia pelottaa ja pelottaako heitä ylipäätään liikkua Helsingissä. Vastauksia oli monenlaisia. Olin itse miettinyt asiaa jo jonkin aikaa ja jo se, että aiheesta oli joku päättänyt tehdä jutun, kertoo etten suinkaan ole ainoa jota joskus pelottaa.

Pelkään välillä tulla yksin pimeällä tai myöhään kotiin. Pelkään etten kohtaakaan yhtään muita ihmisiä pimeällä reitillä, toisaalta taas pelkään että joku tulee. Ja se ehkä onkin järkevämpi pelko, koska pelkkää pimeää harvemmin kannattaa tämän ikäisenä pelätä.
Kerran kävellessäni taas alkuillasta kotiin käveli suhteellisen vilkkaalla tiellä vastaan mies, joka huusi jälkeeni "älä minua pelkää, ei minua tarvitse pelätä" (sammaltaen, tietenkin). Huvittavaa tilanteessa oli, että tuolloin en kerrankaan pelännyt, oikaisin vain vähän suojatieltä reittiäni, että pääsen nopeammin kotiin (hurja ajansäästö!) ja minulla on muutenkin tapana kävellä usein melko nopeasti.
Mutta ehkäpä käyttäytymiseni vaikutti miehestä pelokkaalta. On surullista, että ottaen huomioon mitä kaikkea maailmassa tapahtuu, meidän on välillä pakkokin pelätä hieman toisia ihmisiä tai ainakin oltava varuillaan. Ja vaikka en miestä pelännytkään, tuli minulle aika kiire tuon huutelun jälkeen. Sehän vasta pelottavaa onkin, jos jonkun tarvitsee erikseen kertoa, ettei häntä tarvitse pelätä.

Pelkään töissäkin. Pelkään etten osaa työtäni ja teen virheitä. Pelkään mahdollista ensimmäistä elvytystä, mahdollisia väkivaltatilanteita tai sitä että kyynistyn ja väsyn.
Onneksi päivän mittaan pelot on helppo ohittaa, koska touhua riittää aivastuksia väistellessä ja hienoja lausuntoja kirjoittaessa. Lisäksi verenpaineita mitatessa huomaa, että potilaita pelottaa ehkä kuitenkin vähän enemmän kuin lääkäriä.

Mestari Yoda on varmasti oikeassa, mutta tietty määrä pelkoa pitää meidät hengissä. Sitä ei saa vain olla liikaa, koska kotiinkin on päästävä. Oli pimeää tai ei.