Lainehtivia kusilaareja, lasittuneita katseita.

Viime viikonlopun lauantaina olin viettämässä Pitkää Kuumaa Kesää Suvilahdessa järjestetyillä festareilla. Seurana minulla oli Itävallasta kotoisin oleva tuttavani, pitihän sitä päästä näyttämään suomalaista kesän viettoa ja festarointia.

Alkupäivä kuluikin oikein tunnelmallisesti auringosta ja siideristä sekä oluesta nauttien ja pienellä nurmikkoalueella istuskellen. Myös suurin osa esiintyjistä oli erinomaista kuunneltavaa ja oletettua monipuolisemmin valittuja. Alueena Suvilahden karu teollisuusmaisema ja hieman ränsistyneet tiilitalot loivat oikeastaan mukavaa tunnelmaa rokkenrollin kuuntelemiseen. Ehdin jopa kehaista kaverilleni omaa ideaani festareille tulemisesta.

Sitten taivaalle alkoi kasaantua tummia pilviä ja festarialue täyttyä oluen ja ehkäpä myös musiikin ystävistä. Anniskelualueen rautakalterit rajasivat lasittunein katsein musiikkia kuuntelevat ja horjuvin askelein myyntipisteen jonoille rientävät ihmiset. Jonossa minulla oli kunnia tavata nuori mies, jolta kuulin elämäni hauskimman iskulauseen: " Minä olen kyborgi, ja pystyn laskemaan todennäköisyyden sille, että te olette kauneimmat naiset täällä."
Samalla todennäköisyys sille, että uuteen mekkooni oli ilmestyä tupakan polttama reikä, läheni uhkaavasti sataa prosenttia, joten lähempi tuttavuus ja kyborgin laskema todennäisyys jäi kyllä tällä kertaa selvittämättä.
Olin iloinen, että kaverini ei ehkä poiminut ihan kaikkea ympäröivästä puheensorinasta.

Muutamien oluiden jälkeen päivällä niin siistit bajamajat olivat myös illemmalla hieman hankalammin saavutettavissa. Päästäkseen ylimääräisestä nestelastista eroon, piti kahlata ylitulvineen pisoaarin täyttämän lammikon läpi. Mutta sitä näkyä tuskin on tarpeellista enempää kuvailla.

Festarit olivat siis elämys, sekä minulle että kaverilleni. Elämys oli varmasti rokkaava ja muutaman suomalaisen bändin musiikki pääsee jatkossa hänenkin levylautaselleen, mutta pienen pieni epäilys minulle jäi, josko hän uskaltautuu jatkossa suomalaiseen festarielämöintiin.

Oli myös jälleen kerran huvittavaa huomata itsestään minun mielestäni hyvin suomalainen piirre; kollektiivinen häpeä (ja toisin päin myös se kuuluisa voiton riemu). Kertaalleen jopa pyysin anteeksi sitä, että tämä vain on meidän suomalaisten tapa pitää hauskaa, nauttia ulkoilmasta ja rokata.


Ja kuvassa the Sounds naapurimaasta soittaa ja nostattaa tunnelmaa. Nyrkit heilumaan, rock.

Miljoona, miljoona, miljoona ruusua.

Koska kummastelun aiheita kaupungista on löytynyt vuoden mittaan yhä vähemmän ja vähemmän, esittelen taas jotakin kaunista ja hienoa Helsingistä. Arkisen työmatkani varrelta löytyi kauniissa kukkaloistossa oleva Alppiruusupuisto. Muistan ihmetelleeni outoja kasveja jo viime syksyllä lenkkeillessäni lähimaastossa, mutta enpä olisi arvannut, että kesäkuussa niistä tulee näin kauniita.

Kiehtovaa on kauniin mäntymetsän ja kukkaloiston sekoittuminen, melkein tulee mieleen satukirjojen kuvitetut metsät ja puun takaa voisi olettaa näkevänsä punahilkan keräilemässä kukkia.

Muutaman päivän ajan on ollut mukavaa katsella myös kesään vihdoinkin heräilevää Helsinkiä. Siihen kuuluvat paidattomat miehet lähijunassa sandaalisukkineen, musiikki kaduilla, ihmisten äärimmilleen täyttämät puistot ja terassit sekä yllättävän usein myös hymyt ja muutama sananen, tuntemattomallekin.

Kylläpä kuulostaa ruusuiselta. Mutta siltä myös näyttää:

Ruoho on vihreämpää Atlantin toisella puolella.

Vai onko sittenkään? New Yorkin vierailu on ikävä kyllä tältä erää päättynyt ja tästedes en enää mainitse Helsinkiä ja suurkaupunkia samassa lauseessa, ainakaan vähään aikaan. Yksi niistä asioista, jotka kuitenkin näitä kahta kaupunkia yhdistävät, sattui myös olemaan minulle yksi elämyksellisimpiä paikoista New Yorkin matkallani. Molemmista kaupungeista löytyy Central Park, Keskuspuisto.

New Yorkin keskuspuisto taitaa olla vertaansa vailla, mutta melko hyvä vastine löytyikin yllättäen myös aivan kotini nurkilta. Olen kuullut Keskuspuistosta ja tiennyt suurin piirtein minne se sijoittuu, mutta vasta sunnuntaina tulin tutustuneeksi tähän metsään keskellä kaupunkia pyöräillessäni sen läpi täpötäydelle uimastadionille. Helsingin puistossa tuoksui sammaleinen ja saniaisten peittämä metsä, maustettuna ajoittaisilla kanankakan lemahduksilla ohittaessani ihmisten vuokrapuutarhoja. Hot Dogien ja Prezeleiden tuoksua en pettymyksekseni havainnut. Kauniiden luonnonmaisemien lisäksi pääsin ihailemaan
ikääntyneiden kasvimaan laittajien paidattomia ylävartaloita ja muutamia ratsastajia reiteillään. Keskuspuisto vaikuttaa olevan melko paljolti luonnon tilassa ja osa poluista on muokkautunut ihmisten käyttäminä. Central Park taas ymmärtämäni mukaan on järviä myöten keinotekoinen, toki erittäin kauniisti ja huolella istutettu ja muokattu.
Helsingin keskuspuisto eroaa siis melko paljonkin Atlantin takaisesta vastineestaan, mutta tuntui ihan mukavan kotoiselta ja ainakin tämän kesän ajan saa toimia Central Parkin korvikkeena ikävän yllättäessä.

Central Parkia ja Keskuspuistoa yhdistävät kuitenkin ainakin lenkkeilijät ja muiden urheilulajien harrastajat. Lisäksi molemmat toimivat tärkeänä lepopaikkana kaupungin keskellä, oli kyse sitten suuremmasta tai pienemmästä kaupungista.

Kumpi puisto sitten jää muistoihini vihreämpänä, siihen en osaa vielä vastausta antaa.







Lopuksi vielä sitaatti Paul Simonin ja Art Garfunkelin esittämästä laulusta A Heart In New York. Tämäkin laulu soitettiin Central Parkissa vuonna 1981.

"New York - to that tall skyline I come
Flyin´ in from London to your door.
New York - lookin´ down on Central Park
Where they say you should not wander after dark.

New York - like a scene from all those movies.
But you´re real enough to me
For there´s a heart
A heart that lives in New York"

(Benny Gallagher and Graham Lyle)

En hiihtänyt jään yli Seurasaareen.

Vaan otin kevään ensimmäistä kertaa alleni talven aikana varastossa pölyttyneen, lattearenkaisen pyöräni ja lähdin tutkiskelemaan kevään ja kesän tuloa Helsingissä. Halusin käydä meren rannalla ja tutkiskella maisemia, joissa ei niin usein ole tullut liikuttua.

Ajelin tulevan vapun kunniaksi Munkkiniemen lävitse Seurasaarea kohti ja matkalla ihailin upeita taloja rantamaisemissa. En ollut edes tiennyt, miten kaunista maisemaa ja viihtyisää tuolla olisi. Seurasaareen tykästyin myös kovasti. Viimeisestä käynnistä saarella onkin jo aikaa lähes 8 vuotta ja tuntui kuin olisin ollut tuolla ensimmäistä kertaa. Ehkäpä hieman hataran muistikuvani paikasta edellisellä vierailulla selittää tuolloin käynnissä olleet fuksiaiset ja pimenevä syksyilta.

Retkellä bongailin kesän merkkejä: Ihmiset ajoivat autolla ikkunat auki. Nurmikoille ja kallioille oli ilmestynyt makoilevia ihmisiä, jotkut paistattelivat auringossa ja toiset vaikuttivat nauttivan syvemmästäkin unesta. Melkein kaikki vastaantulijat söivät jäätelöä. Näin ensimmäiset varvasssandaalit. Joku grillasi, ja se tuoksui aika hyvältä. Ihmiset vaikuttivat kiireettömiltä ja viettivät aikaa ulkona muutenkin kuin vain eteenpäin kiiruhtaen.

Luonnossa näkemiäni kesän merkkejä on mahdollista etsiskellä alla olevista kuvista. Viimeiset kuvat muistuttavat siitä, että vaikka on ilo kuunnella linnun laulua ja katsella kauniita maisemia, löytyy päätä kääntämällä kuitenkin muistutus kaupunkimaisemmasta ympäristöstä ja linnunlauluakin säestää tasainen humina useammalta väylältä.

Pyöräily oli ehdottomasti hyvä keino tutustua Helsingin minulle uusiin puoliin. Ehkäpä kesän mittaan tällaisia retkiä tulee tehtyä enemmän ja pidemmällekin.

Ja hiihtämisestä vielä. Kyllä täällä olisi tänä talvena päässyt hyvin hiihtämään ja ehkäpä myös Seurasaareen. Sukset kuitenkin jäivät epäilevän asenteeni vuoksi pohjoisemmaksi muutamaankin otteeseen. Ehkäpä joku toinen talvi, nyt tulee kesä.

Ja mä vien sut Talvipuutarhaan.

Kuten olen jo useampia kertoja hehkuttanut, yksi Helsinkiin muuttamisen hyviä puolia ovat olleet kaikki lukuisat nähtävyydet ja loistava kulttuuritarjonta. Kuitenkin harmittavan usein ja hyvin helposti kotikaupunkiturismi jää rauhallisen koti-illan jalkoihin. Välillä onneksi tulee ryhdistäydyttyä ja toteutettua pitkään päässä muhineita kaupunkiretkiä. Hyvä esimerkki tästä on viime sunnuntainen retki Kasvitieteellisen puutarhaan.

Eläydyn usein voimakkaasti lauluihin, elokuviin, hyviin tv-sarjoihin ja kirjoihin. Usein minulle käykin niin, että on pakko päästä käymään paikoissa, joita mainitaan edellä mainituissa lähteissä. Tämä puutarhakäynti oli tästä ominaisuudesta hyvä esimerkki. (Talvipuutarhaan-Scandinavian Music Group)

Tulenkin luultavasti olemaan pulassa reilun kuukauden päästä New Yorkissa kaikkien elokuvista tuttujen paikkojen kanssa.

Joka tapauksessa, kasvihuoneilla oli hienoa. Ulkona paistava aurinko, vihreä ympäristö ja trooppinen ilma tekivät hyvää kesää kovasti odottavalle. Palmuhuone erityisesti oli hieno elämys, jopa niin hieno, että unohdin kokonaan ottaa siitä kuvia. Huoneeseen astuessa tuli samanlainen olo, kuin astuisi Suomen talvisesta ilmasta ja ilmastoidusta lentokoneesta keskelle lämmintä kesää ja kosteaa ilmaa.

Nyt sitten mietiskelemään seuraavaa elämystä. Ehkäpä suuntaan jonnekin korkealle.

Teenage Mutant Ninja Rabbits

Lueskelin tänä aamuna sunnuntain lehdestä juttua citykaneista rauhallisissa tunnelmissa teestä ja sämpylöistä nautiskellen. Jutussa kerrottiin muun muassa saalistajafreteistä, jotka pelottelevat kaneja koloistaan näiden ulkopuolella odottaviin pyydyksiin. Lisäksi oli kuva kanien järsimästä männyn rungosta ja tämän yhteydessä mainittiin siitä, kuinka kaneille kelpaa ruoaksi melkein mikä tahansa. (Toistaiseksi kuitenkin puhutaan varmasti kasvillisuudesta).

Iltapäiväkävelylläni aamupala teki vatsassani muutaman ylimääräisen pyörähdyksen. Kuinkahan isoja yksilöitä näistä citykaneista on Helsingin luonnossa tai jopa viemäreissä jalostunut?
Annetaan kuvien kertoa loput tästä hivenen mielikuvituksellisesta päättelyketjustani.

Fear is the path to the dark side

Helsingin Sanomissa oli muutama päivä sitten juttu siitä, mikä kaupunkilaisia pelottaa ja pelottaako heitä ylipäätään liikkua Helsingissä. Vastauksia oli monenlaisia. Olin itse miettinyt asiaa jo jonkin aikaa ja jo se, että aiheesta oli joku päättänyt tehdä jutun, kertoo etten suinkaan ole ainoa jota joskus pelottaa.

Pelkään välillä tulla yksin pimeällä tai myöhään kotiin. Pelkään etten kohtaakaan yhtään muita ihmisiä pimeällä reitillä, toisaalta taas pelkään että joku tulee. Ja se ehkä onkin järkevämpi pelko, koska pelkkää pimeää harvemmin kannattaa tämän ikäisenä pelätä.
Kerran kävellessäni taas alkuillasta kotiin käveli suhteellisen vilkkaalla tiellä vastaan mies, joka huusi jälkeeni "älä minua pelkää, ei minua tarvitse pelätä" (sammaltaen, tietenkin). Huvittavaa tilanteessa oli, että tuolloin en kerrankaan pelännyt, oikaisin vain vähän suojatieltä reittiäni, että pääsen nopeammin kotiin (hurja ajansäästö!) ja minulla on muutenkin tapana kävellä usein melko nopeasti.
Mutta ehkäpä käyttäytymiseni vaikutti miehestä pelokkaalta. On surullista, että ottaen huomioon mitä kaikkea maailmassa tapahtuu, meidän on välillä pakkokin pelätä hieman toisia ihmisiä tai ainakin oltava varuillaan. Ja vaikka en miestä pelännytkään, tuli minulle aika kiire tuon huutelun jälkeen. Sehän vasta pelottavaa onkin, jos jonkun tarvitsee erikseen kertoa, ettei häntä tarvitse pelätä.

Pelkään töissäkin. Pelkään etten osaa työtäni ja teen virheitä. Pelkään mahdollista ensimmäistä elvytystä, mahdollisia väkivaltatilanteita tai sitä että kyynistyn ja väsyn.
Onneksi päivän mittaan pelot on helppo ohittaa, koska touhua riittää aivastuksia väistellessä ja hienoja lausuntoja kirjoittaessa. Lisäksi verenpaineita mitatessa huomaa, että potilaita pelottaa ehkä kuitenkin vähän enemmän kuin lääkäriä.

Mestari Yoda on varmasti oikeassa, mutta tietty määrä pelkoa pitää meidät hengissä. Sitä ei saa vain olla liikaa, koska kotiinkin on päästävä. Oli pimeää tai ei.