tiistai 2. syyskuuta 2008

Learn to walk before you learn to talk.

Eräs tuttavani kotikaupungista ihmetteli kerran, miksi lähden ruuhkaiseen Helsinkiin, jossa ihmiset kävelevät toistensa päälle. Menin lupaamaan hänelle, että mikäli hän joskus saapuu visiitille, en ainakaan näin töykeästi toimisi. Kahden viikon ajan olen käynyt lähes päivittäin keskustassa ja joka päivä olen ottanut ainakin yhden lähikontaktin kanssakävelijöiden kanssa. Enkä oikeastaan voi väittää, ettei minulla ole ollut osuutta asiaan.

Esimerkiksi liikennevaloissa, joiden toiminta on muuten nykyisin aivan käsittämätöntä lukuisten keskustan mylläysprojektien ansiosta, ihmiset jonottavat molemmilla puolilla katua koko kadun leveydeltä. Kun sitten valo vaihtuu, tai joku rohkea ja yliluonnollisia tulkintakykyjä osoittava ihminen huomaa pimeästä liikennevalosta, että tien ylitys on sopivaa, lähtee tien ylitykseen molemmistä päistä hirvittävä ihmismuuri, jolloin väistämättä syntyy törmäys tai ainakin noloja väistelytilanteita. Jos tätä tapahtumaa nauhoittaisi ja pistäisi pikakelaukselle, saattaisi tapahtuma muistuttaa entisaikojen heimosotia tai amerikkalaista jalkapalloa kymmenkertaisella pelaajamäärälllä.

Toinen minua jo pidempään mietityttänyt asia on jatkuva juoksenteleminen, millaista ei oikeastaan näe muissa kaupungeissa. Helsingissä on pakko ehtiä aina juuri niistä valoista tai juuri tuohon junaan/bussiin/raitiovaunuun. Tämä on myös hyvin tarttuvaa. Joudun totisesti tekemään töitä, etten pinkaise juoksuun kun vihreä valo alkaa välkkyä. Varsinkin, kun tähän mennessä minulla ei missään vaiheessa ole ollut edes kiire minnekään. Eilen päätin kävellä rauhallisesti, vaikka huomasin bussin olevan laiturilla. Hetken jo luulin ehtiväni myös elegantisti kävellen, kunnes bussin perävalot välkähtivät ollessani 10 metrin päässä. Silti olin oikeastaan vain tyytyväinen, varsinkin kun vierestä lähti juna jonka kyytiin ehti kävelläkin.

Ja koska otsikossa viitataan myös toiseen ihmisen perustaitoon on sitäkin pakko hieman käsitellä. Tietenkään Helsingissä asuvan ei tarvitse puhua helsinkiläisittäin, ja usein tämä jopa vaikuttaa aika hassulta, jos on yleisesti tiedossa, että puhuja on kotoisin jostain muualta. Puhun välillä aika selvästikin kotiseudun murteella, varsinkin aikaisemmin töissä olen tottunut vanhempien ihmisten kanssa tätä käyttämään. Jostain syystä kuitenkin kaksoiskonsonanttien viljeleminen Stockmannin kassalla sai minut tuntemaan itseni vähän oudoksi. Eräs myyjä kysyi jopa kerran "Mitä?" Ehkä hän ei vain kuullut, mutta toistin asian varmuuden vuoksi kirjakielellä.








2 kommenttia:

Tommi kirjoitti...

Tämähän onkin hienolta vaikuttava palsta. :)

Tervemenoa tohtori kaupunkiin!

Meri kirjoitti...

Haha, niin totta :)
Tuo murrejuttukin oli hauska, muistan kun kysyit kerran ala-asteella "Kuinka monta sannaa teillä oli kokeessa?" ja juuri amerikasta tulleena en aivan ymmärtänyt, että kyse oli sanoista, ei Sannoista!
Kinkkiset kaksoiskonsonantit...