Minusta tulee isona ihan oikea lääkäri

Siirtyminen opiskelijaelämästä kokopäiväseen työelämään on ollut yllättävän rankka. Ehdin opiskella ja viettää opiskelijaelämää vapauksineen kuitenkin aika monta vuotta. Lisäksi välillä oman työn arki on päässyt yllättämään, ajoittain iloisesti ja ajoittain aiheuttanut turhautumista, hampaiden kiristelyä ja ärtymystä.

Itsestään selväähän on, että töihin pitää joka aamu lähteä. Ei voi vain päättää käyttää hyväkseen työelämän vapautta, koska sitä ei ole, (vertaa akateeminen vapaus). Lisäksi vapaa-aika kutistuu arkipäivinä hyvin pieneksi ja sekin kuluu harmittavan usein huokaillessa raskasta työpäivää.
Ehkäpä kaikkeen tottuu. Ja ainakin vapaa-aika on selkeästi vapaata, koska tentit ovat jääneet pois.

Syksyllä huomasin kaukoliikenteen matkoilla ilmoittavani konduktöörille: "yksi aikuinen Tampereelle, kiitos". Paino sanalla aikuinen. Vasta jälkeenpäin tajusin, että ei sitä tarvitse erikseen ilmoittaa, että on aikuinen, vaikka opiskelijan tulikin ilmaista sellaisen etuuden omaavansa. Kaikki tavalliset liput kun ovat aikuisten lippuja. Lisäksi yksinäisen lippuparan esittäminen konduktöörille tuntuu oudolta. Melkein tekee mieli laittaa aina edes ajokortti kaveriksi.

Lääkärin ammatti oli toiveammattini melko pitkään. Ja on kyllä edelleenkin kaikesta huolimatta. Siitä on kuitenkin tullut paljon arkisempaa kuin ennen opiskeluja kuvittelin. Katselin televisiosta lähes kaikkia lääkärisarjoja, mukaan luettuna tämän blogin nimisarjaa. Ja vaikka kyseinen sarja ei kuulukaan kovinkaan mestarillisten sarjojen joukkoon ja sisältää hyvinkin kyseenalaista ja imelää materiaalia, on sekin varmasti osaltaan ollut luomassa odotuksiani lääkärin työstä. (Viisas ja rohkea, itsenäinen nainen pelastaa tuppukylän ennakkoluuloiset asukkaat+kaupan päälle intiaaniheimon jos jonkinlaisesta pulasta ja saa vielä kaupan päälle suloiset lapset ja paidattoman miehen.)

Eräänä päivänä vaihtaessani likaantunutta työtakkia huomasin, etten sullokaan pyykkipussiin verestä ja hiestä likaantunutta sankarillista työnosoitusta, vaan lounastunnilla tomaattikastikkeeseen sotkeutunutta, pakkasilmojen sähköistyttämää valkoista vaatekappaletta.













http://www.transparencynow.com/drimage.htm

It Keeps You Running

Minusta on tullut 5 kuukauden aikana kiireinen eteläsuomalainen. Ennen ajattelin aikaa lähinnä 15-20 minuutin pätkissä, ehkä satunnaisesti 5-10minuutilla saattoi olla merkitystä. Nykyisin 1 minuutti tai 3 minuuttia on jo merkitsevä aikayksikkö. Kotipaikkakunnalla mikään bussin aikataulu ei esimerkiksi pelaa "epätasaisilla" luvuilla, kuten 16.47, perässä on aina joko 0 tai 5.

Lisäksi kuntoni kasvaa aivan huomaamatta juostessani pitkiäkin matkoja junalle tai bussille päivittäin. Tämän juoksentelun vuoksi olen lisäksi alkanut joutua melko noloihin tilanteisiin. Kerran meinasin kaataa nuoren miehen juostessani kulman takaa bussille, tajusin onneksi huikata anteeksi pyynnön muutamien metrien päästä. Elielin aukiolla olen kompastunut keskellle ruskeaa lumipenkkaa ja tänään kenenkään näkemättä tein melkoisen ilmalennon syrjäisemmällä metsäpolulla. Ensimmäisenä ajatuksena oli: huh mitään ei murtunut. Puoli sekuntia tämän jälkeen mieleen tuli kuitenkin toinen kauhistuttava mahdollisuus: entäs jos kaaduin koiran kakkaan. Kauhistuttava ajatus kyllä, mutta ehkäpä helpommin korjattavissa kuin mahdolliset muut fyysiset vammat. Ja jos jotakin jäi jännittämään tämän tarinan lopputulos, niin en kaatunut koirankakkaan ja kyllä, ehdin bussiin.

Minusta on tullut myös hyvin kärsimätön liikennevälineiden odottelija. Ennen 10 minuutin odotus oli minusta ihan kohtuullinen. Nyt 4 minuuttiakin tuntuu välillä pitkältä. Kyllähän niitä busseja ja junia tulee, mutta odottaminen on vain niin ankeaa, varsinkin jos tietää menettävänstä 15 minuuttia kallista vapaa-aikaa.

Kiirehtiminen on typerää ja stressaavaa, varsinkin silloin kun ei ole edes myöhässä muusta kuin kotona oleilusta.
But I´m always on the run. Kuten Lennykin on laulanut.

Rock City, Helsinki

Seitsemän vuoden takainen Helsinkivihastus alkaa taas nostella päätään. Käväisin pikaisesti nauttimassa pohjoisemman Suomen puhtaasta talvesta ja rauhallisesta ympäristöstä ja tämä oli omiaan kiinnittämään huomiota asioihin, joista en Helsingissä niin pidä:

-Talvi on likainen, vaikka lunta onkin.
-Kaikki lumi halutaan suolata pois teiltä, siten että tuloksena on valtaisat loskamäärät (eihän lumen päällä missään ajeta...)
-Yleisillä paikoilla kuten kaduilla asemilla ja pysäkeillä joutuu aina väistelemään klimppejä, sylkijöitä, oksennuksia, tupakansavua, humalaisia...
-Se että aina jossain vaiheessa tämä kiva kaupunki saa minut näkemään vain sen huonot puolet, vaikka hyvätkin ovat edelleen olemassa.

kuten:
- Kevät tulee täällä nopeammin, koska lumen sulamista nopeutetaan suolalla.
- Täällä on paljon muita ihmisiä.
- Keskusta on edelleen ihana ja ihan tarpeeksi siisti.
- Tarjolla on kaikenlaisia tapahtumia ja tekemistä yllin kyllin. Erityisesti olen ollut innostunut keskustan luistinradasta ( jo pelkästä katselemisesta, koska en ole itse saanut aikaiseksi mentyä luistelemaan) ja uuden vuoden vastaanotosta Senaatintorilla sekä muutenkin joulun ajan kaupunkikuvasta.

Ehkä kevään tullessa asuinseutunikin alkaa näyttää taas kivalta. Tästä talvesta olen kuitenkin oppinut sen, että seuraavan kerran mistä tahansa suuremmasta kaupungista asuntoa etsiskellessäni keskityn ainakin aluksi keskustan alueelle, ehkäpä jopa sen kivisimmän.

Help, I need somebody

Asun lähiössä ja kulman takana sijaitsevat ne muutamat pakolliset lähiöpubit, joten kuluneen puolivuotisen aikana on tullut pakostakin tarkkailtua suomalaista pubi- ja juomakulttuuria. Olen saanut kuulla lukuisia elämänviisauksia baarien ohi kävellessäni, jostakin syystä olen kuitenkin katsonut parhaaksi unohtaa ne kaikki, koska mieleeni ei tule enää yhtäkään. Olen katsellut betoniporsaisiin nojailevia juhlijoita odottelemassa taksia, kuunnellut lukuisia karaoke-esityksiä baarien ohi kävellessäni. Paikallisen Alepan hittituotekin näyttää yleensä olevan mäyräkoira. Omat ostokset näyttävät superterveelliseltä mäyräkoirien, lenkkimakkaran ja saarioistenpizzan vierellä, vaikka olisinkin ostanut vain leivän, nuudeleita ja suklaavanukasta.

Tietyllä tavalla rappioelämän näkemiseen turtuu, sitä näkee töissä ja vielä töistä palatessakin. Ehkä suomalaisten lempiveisu "rappiolla on hyvä olla" pitää paikkansa joidenkin mielestä, koska yleensä asioihin on hyvin vaikea muiden ihmisten lähteä vaikuttamaan.

Kohtasin kuitenkin kerran töistä tullessani ainakin yhden ihmisen, jolla vielä löytyi tahtoa ja halua olla hyvä lähimmäinen. Kadulla istui mies, luultavimmin lähiöpubin kanta-asiakas, haava päässään. Hänen vierellään oli vanhempi nainen joka yritti auttaa miestä pystyyn. Menin avuksi ja kysyin naiselta oliko hän soittanut apua. Hän kertoi soittaneensa hätänumeroon, mutta tuolta ei oltu suostuttu lähettämään paikalle apua. Pyysin miestä nousemaan ylös, mutta otettuaan muutaman askeleen tämä kaatui uudelleen. Lopulta saimme miehen nojailemaan hiekoitushiekkalaatikkoa vasten. Tässä vaiheessa tämä nainen ehdotti että lähtisimme saattamaan miehen kotiin. Ymmärrettävistä syistä tämä ei mielestäni tuntunut kovin hyvältä ajatukselta ja ehdotinkin naiselle, että soitan uudelleen hätänumeroon ja selitän tilanteen tuonne uudelleen. Kun kaivoin kännykän esiin, mies avasi suunsa ja sanoi " ei minua nyt kuvaamaan tarvitse ruveta". Tämä on hauskaa, koska käytössäni on kännykkä ajalta, jolloin kamerat olivat kameroita ja puhelimet puhelimia. Sanoin miehelle soittavani hänelle apua, jos hän ei selviä kotiin omin avuin. Odottelin tovin ja pääsin läpi hätänumeroon, kun selitin asiaani, huomasin pian miehen kävelevän tietä pitkin muutamin vaihtoaskein pois päin, suhteellisen vakaasti. Samalla en voinut olla hieman ärsyyntymättä siitä, että soitin ns. turhan hätäpuhelun ja vein aikaa mahdollisilta kiirellisimmiltä tapauksilta.
Kävelimme naisen kanssa pois paikalta ja keskustelimme muun muassa siitä, miten pitkälle auttamisvelvollisuus yltää. Ehkäpä ei kuitenkaan kotiovelle asti, varsinkaan jos ei olla välittömässä läheisyydessä. Ja onko nykyään toisten ihmisten auttaminen ja auttamishalu vähentyneet. Nainen oli sekä minua että autettavaa miestä selvästi vanhempi. Ehkä ennen asiat olivat tässäkin suhteessa paremmin ja nykyään kaikki ajattelevat vain oman perjantai-iltansa viettoa. Mukaan lukien minä.

Mutta säästyipähän mies kuvan otolta.

Hello darkness, my old friend.

Olen aina epäillyt, että Helsinki on vähän pimeä kaupunki. Tämä asia sai kuitenkin mielestäni vahvistuksen viimeistään eilen, kun saavuin takaisin kaupunkiin joulunvietosta. Valkoisen joulun jälkeen kotipaikkakunnallekin saapui hieman harmaampi keli, mutta siltikään pimeys ei vaikuttanut niin kaiken nielevältä kuin täällä Helsingissä viimeisen kuukauden aikana.

Kävellessäni kotikaduilla joudun usein tunnustelemaan jaloilla, ettei jostakin vain ilmesty yllättävää kuoppaa tai kotipihani tapauksessa rakennusjätettä tai betonimyllyjä. Ja minua oikeasti pelottaa liikkua ilman heijastinta. Jos takissa ei roiku tuttu heijastin, tuntuu se samalta, kuin olisi unohtanut pyöräilykypärän pyöräilemään lähtiessä.

En tiedä johtuuko Helsingin pimeys vain lumen puutteesta ja pimeästä vuoden ajasta, mutta epäilen että mukana on jotain muutakin. Miksi kaupunki, jonka kaiken järjen mukaan tulisi olla parhaiten valaistu koko suloisessa Suomen maassa, on niin pimeä ja katuvalojen kelmeä valo tuntuu imeytyvän ja häviävän kaikkiin pintoihin.

Ajoittain tunnen asuvani Gotham Cityssä. Ehkäpä taivaalle tarvittaisiin lisävalaistukseksi joku logo.

Let It Snow

Alkusyksystä puhuttiin siitä, kuinka harmillista on, että etelään ei tule nykyisin talvea ollenkaan. Taisin olla hyvinkin samaa mieltä vielä tuolloin. Nyt kun talvi tuli tännekin muutamaksi päiväksi, saatan olla jopa sitä mieltä, että vähemmälläkin lumella täällä pärjättäisiin. Liikenne on ollut kaaoksessa muutamia päiviä ja keskustassa sekä vähänkin vilkkaammin liikennöidyillä alueilla lumi ei kuitenkaan ole pysynyt lumena, vaan maassa on hillittömiä, harmaita loskavuoria. Keskustassa joutuu katsomaan lähinnä omiin jalkoihinsa, ettei astuisi 10cm syviin rapakoihin tai liukastuisi bussin alle. Lisäksi ennestäänkin sekavat katutyöt ja muutokset menevät täysin käsittämättömiksi kadonneiden suojateiden ja lumiesteiden vuoksi.

Olen myös onnistunut tekemään lähempää tuttavuutta sekä Espoon että Helsingin lumisen maaperän kanssa yhteensä jo neljä kertaa. Päivystysjonoista päätellen moni muukin on aloittanut saman harrastuksen.

Väistämättä maantaina tuli mieleen amerikkalainen tapa pitää yleinen vapaapäivä, jos joskus harvoin sattuu satamaan lunta. Ehkä tulevaisuudessä Helsingissäkin aletaan toimia samoin. Jotenkin vain kaupunki ja ihmiset vaikuttivat olevan aivan ymmällään ja sekaisin.

Mutta on lumessa silti jotakin taianomaista ja ihanaa. Varsinkin sunnuntaina oli mahtavaa katsella kertyvää lumipeitettä turvallisesti sisältä. Maanantainakin kaikkialla oli vielä oikein kaunista. Lisäksi huomasin, että lumi pehmentää ihanasti liikenteen ääniä ja esimerkiksi junat kulkevat hiljaisesti ja pehmeästi. Silloin kun kulkevat.

Humming bird

Kun viettää päivästä reilun tunnin junassa tai bussissa, tulee nähtyä aika mielenkiintoisia ihmisiä ja paljon. Ajoittain tämä ei ole mukavaa, muutaman kerran olen vaihtanut junavaunua eritteiden hajuisten kanssamatkustajien tai omituisten huutelijoiden vuoksi. Tänään kuitenkin tulin aidosti hyvälle mielelle seuratessani lapsen ja hänen isoäitinsä keskusteluja. Välillä tunnen kyllä itseni kamalaksi tunkeilijaksi, kun kuuntelen toisten juttuja, mutta eihän sitä oikein muutakaan voi, jos i pod on jäänyt kotiin tai haluaa välillä lepuuttaa korvia.
Joka tapauksessa aurinko paistoi todella kauniisti ikkunasta sisään ja poika ja isoäiti juttelivat mukavasti niin kuin vain voi kaksi aikalailla erilaisiin maailmoihin syntynyttä jutella.

Poika kuunteli hyvin vakavana, kun isoäiti kertoili että junissa oli 40-luvulla puiset penkit. Ja ei, ei niissä ollut oksia, vastasi isoäiti pojan välikysymykseen. Sitten isoäiti kertoi kuinka ennen ihmiset osasivat käyttäytyä eivätkä sotkeneet julkisia paikkoja. Seurasi pitkä selonteko isoäidin mielipiteistä yleisten tilojen "koristuksista" ja lopuksi hän lisäsi, että asialla eivät olekaan mitkään pikkupojat. Tähän poika vastasi melkein kuiskaten. " Ei niin, vaan se nuoriso"

Muutenkin keskustelussa tuli ilmi joitakin hyvin hellyttäviä piirteitä. Poika kauhistutti isoäitiä pyytämällä seuraavan päivän eväiksi kouluun sipsipussia ja hampurilaisateriaa. Mutta pyytäessään isoäitiä keilaamaan ja isoäidin mietiskellessä, että keilahallissa sanottaisiin varmasti että tämä ei ole mummoille, poika korjasi: " Ei, kyllä se on kaikille tarkoitettu".
En tiedä miksi, mutta jostakin syystä tulin tästä keskustelusta hyvälle mielelle.

Eilen junassa taas vaunussa oli musiikkia kuunteleva poika, joka ääneen kuiskaili ilmeisesti melko vihaisen biisin sanoja. Poika sai melko vihaisia katseita ja useimmat etsivät omat nappikuulokkeensa korville, minäkin. Pari tuntia myöhemmin lähikaupan kassalla huomasin kuitenkin hyräilevän vain omissa korvissa soivaani kappaletta, väliin tosin tokaisin, että "pankille". On helppo unohtaa, että muut eivät kuulekaan samaa musiikkia.

Tänään oli omalla tavallaan kaunis päivä. Sellainen hiljainen ja viileä, jossa alkutalven niukka auringonvalo näytti kauniilta. Myös puut ovat kauniita, vaikka lehdet ovatkin jo tippuneet. Tässä hieman todistusaineistoa.