Help, I need somebody

Asun lähiössä ja kulman takana sijaitsevat ne muutamat pakolliset lähiöpubit, joten kuluneen puolivuotisen aikana on tullut pakostakin tarkkailtua suomalaista pubi- ja juomakulttuuria. Olen saanut kuulla lukuisia elämänviisauksia baarien ohi kävellessäni, jostakin syystä olen kuitenkin katsonut parhaaksi unohtaa ne kaikki, koska mieleeni ei tule enää yhtäkään. Olen katsellut betoniporsaisiin nojailevia juhlijoita odottelemassa taksia, kuunnellut lukuisia karaoke-esityksiä baarien ohi kävellessäni. Paikallisen Alepan hittituotekin näyttää yleensä olevan mäyräkoira. Omat ostokset näyttävät superterveelliseltä mäyräkoirien, lenkkimakkaran ja saarioistenpizzan vierellä, vaikka olisinkin ostanut vain leivän, nuudeleita ja suklaavanukasta.

Tietyllä tavalla rappioelämän näkemiseen turtuu, sitä näkee töissä ja vielä töistä palatessakin. Ehkä suomalaisten lempiveisu "rappiolla on hyvä olla" pitää paikkansa joidenkin mielestä, koska yleensä asioihin on hyvin vaikea muiden ihmisten lähteä vaikuttamaan.

Kohtasin kuitenkin kerran töistä tullessani ainakin yhden ihmisen, jolla vielä löytyi tahtoa ja halua olla hyvä lähimmäinen. Kadulla istui mies, luultavimmin lähiöpubin kanta-asiakas, haava päässään. Hänen vierellään oli vanhempi nainen joka yritti auttaa miestä pystyyn. Menin avuksi ja kysyin naiselta oliko hän soittanut apua. Hän kertoi soittaneensa hätänumeroon, mutta tuolta ei oltu suostuttu lähettämään paikalle apua. Pyysin miestä nousemaan ylös, mutta otettuaan muutaman askeleen tämä kaatui uudelleen. Lopulta saimme miehen nojailemaan hiekoitushiekkalaatikkoa vasten. Tässä vaiheessa tämä nainen ehdotti että lähtisimme saattamaan miehen kotiin. Ymmärrettävistä syistä tämä ei mielestäni tuntunut kovin hyvältä ajatukselta ja ehdotinkin naiselle, että soitan uudelleen hätänumeroon ja selitän tilanteen tuonne uudelleen. Kun kaivoin kännykän esiin, mies avasi suunsa ja sanoi " ei minua nyt kuvaamaan tarvitse ruveta". Tämä on hauskaa, koska käytössäni on kännykkä ajalta, jolloin kamerat olivat kameroita ja puhelimet puhelimia. Sanoin miehelle soittavani hänelle apua, jos hän ei selviä kotiin omin avuin. Odottelin tovin ja pääsin läpi hätänumeroon, kun selitin asiaani, huomasin pian miehen kävelevän tietä pitkin muutamin vaihtoaskein pois päin, suhteellisen vakaasti. Samalla en voinut olla hieman ärsyyntymättä siitä, että soitin ns. turhan hätäpuhelun ja vein aikaa mahdollisilta kiirellisimmiltä tapauksilta.
Kävelimme naisen kanssa pois paikalta ja keskustelimme muun muassa siitä, miten pitkälle auttamisvelvollisuus yltää. Ehkäpä ei kuitenkaan kotiovelle asti, varsinkaan jos ei olla välittömässä läheisyydessä. Ja onko nykyään toisten ihmisten auttaminen ja auttamishalu vähentyneet. Nainen oli sekä minua että autettavaa miestä selvästi vanhempi. Ehkä ennen asiat olivat tässäkin suhteessa paremmin ja nykyään kaikki ajattelevat vain oman perjantai-iltansa viettoa. Mukaan lukien minä.

Mutta säästyipähän mies kuvan otolta.

Hello darkness, my old friend.

Olen aina epäillyt, että Helsinki on vähän pimeä kaupunki. Tämä asia sai kuitenkin mielestäni vahvistuksen viimeistään eilen, kun saavuin takaisin kaupunkiin joulunvietosta. Valkoisen joulun jälkeen kotipaikkakunnallekin saapui hieman harmaampi keli, mutta siltikään pimeys ei vaikuttanut niin kaiken nielevältä kuin täällä Helsingissä viimeisen kuukauden aikana.

Kävellessäni kotikaduilla joudun usein tunnustelemaan jaloilla, ettei jostakin vain ilmesty yllättävää kuoppaa tai kotipihani tapauksessa rakennusjätettä tai betonimyllyjä. Ja minua oikeasti pelottaa liikkua ilman heijastinta. Jos takissa ei roiku tuttu heijastin, tuntuu se samalta, kuin olisi unohtanut pyöräilykypärän pyöräilemään lähtiessä.

En tiedä johtuuko Helsingin pimeys vain lumen puutteesta ja pimeästä vuoden ajasta, mutta epäilen että mukana on jotain muutakin. Miksi kaupunki, jonka kaiken järjen mukaan tulisi olla parhaiten valaistu koko suloisessa Suomen maassa, on niin pimeä ja katuvalojen kelmeä valo tuntuu imeytyvän ja häviävän kaikkiin pintoihin.

Ajoittain tunnen asuvani Gotham Cityssä. Ehkäpä taivaalle tarvittaisiin lisävalaistukseksi joku logo.

Let It Snow

Alkusyksystä puhuttiin siitä, kuinka harmillista on, että etelään ei tule nykyisin talvea ollenkaan. Taisin olla hyvinkin samaa mieltä vielä tuolloin. Nyt kun talvi tuli tännekin muutamaksi päiväksi, saatan olla jopa sitä mieltä, että vähemmälläkin lumella täällä pärjättäisiin. Liikenne on ollut kaaoksessa muutamia päiviä ja keskustassa sekä vähänkin vilkkaammin liikennöidyillä alueilla lumi ei kuitenkaan ole pysynyt lumena, vaan maassa on hillittömiä, harmaita loskavuoria. Keskustassa joutuu katsomaan lähinnä omiin jalkoihinsa, ettei astuisi 10cm syviin rapakoihin tai liukastuisi bussin alle. Lisäksi ennestäänkin sekavat katutyöt ja muutokset menevät täysin käsittämättömiksi kadonneiden suojateiden ja lumiesteiden vuoksi.

Olen myös onnistunut tekemään lähempää tuttavuutta sekä Espoon että Helsingin lumisen maaperän kanssa yhteensä jo neljä kertaa. Päivystysjonoista päätellen moni muukin on aloittanut saman harrastuksen.

Väistämättä maantaina tuli mieleen amerikkalainen tapa pitää yleinen vapaapäivä, jos joskus harvoin sattuu satamaan lunta. Ehkä tulevaisuudessä Helsingissäkin aletaan toimia samoin. Jotenkin vain kaupunki ja ihmiset vaikuttivat olevan aivan ymmällään ja sekaisin.

Mutta on lumessa silti jotakin taianomaista ja ihanaa. Varsinkin sunnuntaina oli mahtavaa katsella kertyvää lumipeitettä turvallisesti sisältä. Maanantainakin kaikkialla oli vielä oikein kaunista. Lisäksi huomasin, että lumi pehmentää ihanasti liikenteen ääniä ja esimerkiksi junat kulkevat hiljaisesti ja pehmeästi. Silloin kun kulkevat.

Humming bird

Kun viettää päivästä reilun tunnin junassa tai bussissa, tulee nähtyä aika mielenkiintoisia ihmisiä ja paljon. Ajoittain tämä ei ole mukavaa, muutaman kerran olen vaihtanut junavaunua eritteiden hajuisten kanssamatkustajien tai omituisten huutelijoiden vuoksi. Tänään kuitenkin tulin aidosti hyvälle mielelle seuratessani lapsen ja hänen isoäitinsä keskusteluja. Välillä tunnen kyllä itseni kamalaksi tunkeilijaksi, kun kuuntelen toisten juttuja, mutta eihän sitä oikein muutakaan voi, jos i pod on jäänyt kotiin tai haluaa välillä lepuuttaa korvia.
Joka tapauksessa aurinko paistoi todella kauniisti ikkunasta sisään ja poika ja isoäiti juttelivat mukavasti niin kuin vain voi kaksi aikalailla erilaisiin maailmoihin syntynyttä jutella.

Poika kuunteli hyvin vakavana, kun isoäiti kertoili että junissa oli 40-luvulla puiset penkit. Ja ei, ei niissä ollut oksia, vastasi isoäiti pojan välikysymykseen. Sitten isoäiti kertoi kuinka ennen ihmiset osasivat käyttäytyä eivätkä sotkeneet julkisia paikkoja. Seurasi pitkä selonteko isoäidin mielipiteistä yleisten tilojen "koristuksista" ja lopuksi hän lisäsi, että asialla eivät olekaan mitkään pikkupojat. Tähän poika vastasi melkein kuiskaten. " Ei niin, vaan se nuoriso"

Muutenkin keskustelussa tuli ilmi joitakin hyvin hellyttäviä piirteitä. Poika kauhistutti isoäitiä pyytämällä seuraavan päivän eväiksi kouluun sipsipussia ja hampurilaisateriaa. Mutta pyytäessään isoäitiä keilaamaan ja isoäidin mietiskellessä, että keilahallissa sanottaisiin varmasti että tämä ei ole mummoille, poika korjasi: " Ei, kyllä se on kaikille tarkoitettu".
En tiedä miksi, mutta jostakin syystä tulin tästä keskustelusta hyvälle mielelle.

Eilen junassa taas vaunussa oli musiikkia kuunteleva poika, joka ääneen kuiskaili ilmeisesti melko vihaisen biisin sanoja. Poika sai melko vihaisia katseita ja useimmat etsivät omat nappikuulokkeensa korville, minäkin. Pari tuntia myöhemmin lähikaupan kassalla huomasin kuitenkin hyräilevän vain omissa korvissa soivaani kappaletta, väliin tosin tokaisin, että "pankille". On helppo unohtaa, että muut eivät kuulekaan samaa musiikkia.

Tänään oli omalla tavallaan kaunis päivä. Sellainen hiljainen ja viileä, jossa alkutalven niukka auringonvalo näytti kauniilta. Myös puut ovat kauniita, vaikka lehdet ovatkin jo tippuneet. Tässä hieman todistusaineistoa.

My way or the bikeway

Joka ikinen samasta kaupungista kuin minä kotoisin oleva ja Helsingissä pyöräillyt osaa varmasti arvostaa Helsingin pyöräteitä. Väylät ovat yhtä leveitä kuin jalkakäytävät, eroteltu näistä selkeästi viivalla tai jopa tien materiaalilla. Lisäksi pyöräilijöiden omia liikennevaloja, jotka ovat muuten söpöjä, on jo tavallisuuteen asti. Ja kävelijät ja kaduilla seisoskelevat oikeasti kunnioittavat näitä pyörän kuvin koristettuja väyliä. (Paitsi minä ensimmäisinä viikkoina, koska olin niin tottunut kävelemään aina vain mahdollisimman oikealla...) Päivittäin muun muassa pyöräilen kohdasta, jossa pyörätie kulkee bussipysäkin kohdalla kävelytien ja bussipysäkkialueen välissä. Ihmiset odottavat nätisti sekä bussipysäkille rajatulla jalkakäytävällä, että jalkakäytävällä rakennuksen vieresssä, ja keskelle jää mukava kunniakuja satunnaisille pyöräilijöille.

Tänään kuitenkin huomasin, että jotakin kunnioitetaan vielä enemmän kuin pyöräilijöitä tai vaaraa jäädä pyöräilijän yli polkemaksi - lenkkeilijöitä.
Poljin tänään pyörällä omalla väylälläni, jota vastaan käveli kaksi noin 13-vuotiasta poikaa ja näiden vieressä pyöräili kävelytiellä samaisten poikien kaveri.( En siis kuvittelekaan, että tämän ikäiset noudattaisivat sääntöjä missään kaupungissa, eikä se minua pahemmin häiritse. ) Tulin jo aika lähelle näitä kävelijöitä, kun nämä äkkiä sanoivat pyöräilevälle pojalle " tuu nyt *****un sieltä, sieltä tulee lenkkeilijöitä. "
Ja toden totta, pyöräilijän takaa tuli kaksi reipasta lenkkeilijää tuulipuvuissaan ja minä väistin autotielle.

Eilen olin kaverini kyydissä autossa ja mietimme kuinka hienoa Helsingin autoliikenteessä on se, että yleensä aina annetaan tilaa muille, kun toisen kaistanvaihdon tai kääntymisen tarve huomataan. Ajoin itse aikoinani inssin Helsingissä ja yllätyin kyllä kovasti päästessäni kerralla läpi, koska epäonnistumisia oli kotikaupungissa takana noin muutama ennen muuttoa. Eilen tajusin tätä väistämisasiaa miettiessäni, että ehkä minulle vain tehtiin säälistä tilaa. Mottoni kun taisi tuohon aikaan autoilijana olla, että "kyllä ne väistää" ja tämä ei siis ihan kaikkialla toiminut.

Ja vielä löytyisi kolmaskin liikenteeseen, joukkoliikenteeseen, liittyvä miellyttävä asia: työsuhde alennusliput. Tänään kotona oli odottamassa hyvin pelottava, puhtaan valkoinen A4-kokoinen kirjekuori. Pelästyin, että nyt olen saanut jokaisen ammattikuntani harjoittajan pelkäämän kirjeen eräästä vaikutusvaltaisesta virastosta. Mutta siellä olivatkin vain 3 pientä lipuketta alentamaan tulevien kuukausien matkakortin hintaa. Kylläpä helpotti, vaikkakin kamalaa paperintuhlausta isoon kirjekuoreen, joka kaiken lisäksi säikäyttää saajansa.
Mutta oikeasti todella reilua, että julkisen liikenteen käyttöön kannustetaan.

Simmarit, sammarit, kummarit ja pipo.

Helsingistä pois muuttamisen jälkeen olen vieraillut täällä yleensä vähintään kaksi kertaa vuodessa lomilla ja viikonloppuina. Pikkuhiljaa huomasin, että pakkailin aina mukaan ne sen hetkiset parhaimmat ja kivimmat vaatteet ja usein mukana piti myös olla aivan naurettava määrä valinnan varaa, joilla olisi voinut luoda uusia yhdistelmiä parikin viikkoa.

Silti kaupungilla kävellessä tuntui, että omistan vain kamalia rytkyjä ja kaikki Helsingissä asuvat saman ikäiset pukeutuvat niin tyylikkäästi ja siististi. Lisäksi kaikilla näytti olevan hiukset mitä täydellisimmin laitettu. Miten voi olla, että kaupungissa, jossa tuulee lähes aina, ihmisillä näytti olevan jatkuvasti sileät ja huolitellut kampaukset ja leikkaukset. Enkä tainnut olla kaveripiirin ainoa, jolla tällainen tunne Helsingissä vieraillessa tuli.

Muuton jälkeen en ole enää kuitenkaan huomannut suurimman osan ihmisistä pukeutuvan sen ihmeellisemmin tai hienommin kuin muuallakaan. Enkä itsekään kovin tarkkaan aamuisin mietiskele eri asuvaihtoehtoja. Eräänä päivänä havahduin bussissa siihen että palailin keskustasta näyttäen lähinnä siltä, että olen tulossa viikon kestäneeltä partioleiriltä. Hiukset olivat märät, sotkuiset eikä minulla ollut meikkiä. Lisäksi päälle oli sattunut hyvin jotenkin metsäisen oloinen väri- ja materiaalisekoitus. Vihertävä takki, sammarit ja pipo. Kumisaappaat olin jättänyt kuitenkin kotiin. Syynä ulkonäköön oli kuitenkin partioleirin sijaan salilta palaaminen ja laiskuus laittaa tai edes kuivata hiuksia.

Ja kyllähän kaupunki edelleenkin on täynnä tyylikkäästi ja kauniisti pukeutuneita ihmisiä, lisäksi hauskoja ja erikoisia tyylejä näkee onneksi usein. Helpottavaa kuitenkin on, etteivät nämä enää saa omaa pukeutumista tuntumaan jotenkin kömpelömmältä tai huonommalta.

Mutta hiuspulma, se pysyy. Taidan siis jatkossakin panostaa pipoihin.

Lintsillä, on aina jännää niin.

Olen aina pitänyt huvipuistoista, niiden tunnelmasta, hurjista ja vähemmän hurjista laitteista, valoista ja istutuksista. Olen varmaan myös täysin aivopesty Hollywood tuotannolla ja huvipuistojen markkinoinnilla, koska huvipuistoissa on mielestäni romanttista.

Olinkin innoissani Linnanmäen valokarnevaalista ja pimeän syksyillan vietosta hieman erilaisessa ympäristössä. Paikanpäällä olikin oikein viihtyisää ja sää mitä mainioin. Lisäksi paikalla oli yllättävän vähän ihmisiä, joten jonotella ei tarvinnut kertaakaan ja vuoristoradassakin sai valita ensimmäisen ja viimeisen vaunun väliltä täysin vapaasti.

Vuoristorata oli tälläkin kertaa paras laite, mutta puiston penkki ja maisemat syksyiseen Helsinkiin tulivat hyvänä kakkosena. Jotain on nimittäin salakavalasti päässyt tapahtumaan. Hurjimpiin laitteisiin meneminen tuntui hyvin huonolta ajatukselta ja vatsa meni sekaisin jo törmäilyautossa.
Ehkä yritän ensi kesänä uudestaan.




















Ja ruotsin kielen puheharjoitukset jatkuvat edelleen. Tosin tällä viikolla minua pyydettiin vaihtamaan takaisin suomeen, jotta asia hoituisi vähän sujuvammin. Taidan laittaa sulkumerkit siihen nimineulan lippuun.